Aikamies

Aina lomalta palattuani olen jonkinlaisessa elämän kriisissä, jossa tunnen kohtuullista riittämättömyyttä työelämän suhteen. Osaanko avata työpaikan ovet, muistanko salasanat, mitä piti tehdä, osaanko?

Tähän elämäntuskaan, identiteettikriisiin ja tyhjyyden tunteeseen, koetan yleensä löytää jonkinlaista ryhtiä lukemalla - tai paremminkin selailemalla - ammattilehtiä tai ammatillista kirjallisuutta.

Tällä kertaa selailin Tietoasiantuntijalehtiä.  Olenhan kuitenkin kirjastossa töissä ja minulla on nykyisin tietoasiantuntijoita kollegoina. Olin halunnut muuttaa kirjastojemme informaatikot ja kirjastonhoitajat tietoasiantuntijoiksi. Näin myös tapahtui.

En ollut koskaan lukenut Tietoasiantuntija -lehteä, joten ehkäpä selailu auttaisi minua ymmärtämään, mitä tuli haluttua.

Lehti, johon ensimmäiseksi tartuin, sattui käsittelemään semantiikkaa. Jutut olivat sangen kiinnostavia. Lukeminen herätti minut ajattelemaan omaa työtäni kirjastonjohtajana ja suhdettani meidän ihmisten rakentamiin rakennelmiin osaamisen, tietämisen ja tekemisen aloista.

Näitä rakennelmia: ammatteja, tieteenaloja, toimintamalleja ja osaamisaloja suunnitellaan, ylläpidetään, puretaan ja suojellaan korkeakouluissa, kirjastoissa, ammattilehdissä ja muissa kieliteollisuuden tehtaissa.

Mihin alaan minä voisin itseni asettaa? Voisinko tilata Tietoasiantuntija -lehden pilaamatta lehden tai omaa mainettani? Haluaisinko, että naapurit ja työtoverit näkevät työpöydälläni Tietoasiantuntija -lehden?  Minusta ne ovat tärkeitä semanttisia ja omaan identiteettiini, olemassa oloni merkitykseen liittyviä kysymyksiä.

Noin neljännesvuosisadan mittaisen työurani aikana minulle ei vieläkään ole syntynyt selkeää ammatillista identiteettiä. Olen toiminut leirinvartijana, lehdenjakajana, toimittajana, matkailuneuvojana, tiedotussihteerinä, kouluttajana, koulutussuunnittelijana, tiedottajana, projektipäällikkönä, yliopettajana, tutkimusjohtajana, koulutusjohtajana ja kirjastonjohtajana. Olen suorittanut opintoja filologiasta, kielitieteestä, puheviestinnästä, kirjallisuudesta, markkinoinnista, kasvatustieteistä, informaatiotieteestä ja sosiaalipsykologiasta.

Mikä ala olisi minun? Mille alalle minä kuulun? Ehkäpä identiteetti ei merkitse ainakaan minulle mitään alallista, spatiaalista? Identiteettini ei taida kiinnittyä mihinkään.

Taipumuksenani on valitella tätä juurettomuutta, mutta ehkäpä olisi aika tunnustaa tosiasia: en ole alan miehiä. Minä olen ajan mies.

Teen sitä, mitä voin, kun siihen tarjoutuu mahdollisuus. Alan mies sanoisi sitä vähätelevästi opportunismiksi, mutta minä kutsun sitä ylpeänä käytännöllisyydeksi tai hienommin "pragmatistiseksi maailmankatsomukseksi".

Kävi nimittäin niin, että kirjastossamme oli "poistonäyttely", jossa ideana on kai asettaa esille kirjoja, joita ei ole koskaan lainattu, ja jos niitä ei sittenkään lainata, ne poistetaan. Tässä mainiossa näyttelyssä oli paljon hienoja kirjoja, joista otin käteeni Osmo Kivisen ja Pekka Ristelän kirjan "Totuus, kieli ja käytäntö". Se käsittelee heikosti ymmärtämieni, mutta suuresti minua innostaneiden pragmatistien näkökulmia toimintaan ja osaamiseen.

Minä lainasin kirjan ja palasin opiskeluaikojeni sumuisiin pohdintoihin ja ymmärsin, että voin olla alaton mies, ei minulla ole mitään annettua, ennalta määrättyä funktiota tai jonkun määräämää ohjelmaa tehtävänäni saati paikkaa, missä olla. Mukaudun ja jos jaksan olla utelias, muutun ja opin. Silloin muutan maailmaa ja maailmani muuttuu ja niin muuttuvat sanat ja merkityksetkin. Olen siis aina enemmän ajan kuin alan tulosta. Aikamies.