Lento AY666

Olen lentänyt harvakseltaan. Pelkään lentämistä ja vihaan mökkitonttini ylle pitkiä, valkoisia viiruja jättäviä mölysukkuloita. 

Tänään pääsen lennolle ja olen entistä vakuuttuneempi siitä, että kyseessä ei ole tavanomainen liiketoiminta vaan kultti, johon koko ihmiskunta osallistuu.

On vaikea kuvitella Suomessa pyhempää paikkaa kuin lentokenttä. Lentokentät ovat valtion ja kuntien erityisessä suojelussa ja niiden ylläpidosta ollaan valmiita maksamaan mitä tahansa. 

Rauta- ja moottoritiet johtavat Helsingin lentokentälle. Kohta rakennetaan uusi lentorata. Tunneli Tallinnaan lähtee aikanaan lentokentältä.

Mikkelissä pidetään lentokenttää, vaikka ei ole edes lentoja. 

Lentäminen on harras kokemus ja merkittävämpi kansakuntaa yhdistävä tekijä kuin Kalevala tai peruskoulu puhumattakaan kirkosta. Ihminen, joka ei ole lentänyt, ei ole kunnon kansalainen. Ihminen, joka lentää paljon on arvokkaampi kuin vähän lentävä henkilö.

Lentokentälle saavutaan kuin kirkoon. Ja kirkkoja lentokentät ovatkin. Helsingin lentokenttää rakennetaan taatusti kauemmin kuin Iisakin kirkkoa. Tämä ilmailun temppeli ei koskaan tule olemaan valmis, koska seurakunta kasvaa alati.

Saavun kentälle syvältä maan alta ja astun korkeuksiin johtaville liukuportaille. Monen kiirastulen kautta päädyn portille, jossa minut punnitaan ja arvioidaan. Joudun riisumaan kenkäni, tunnustamaan aikomukseni ja päämääräni kultin ilmeettömille todistajille.

Kun pääsen lennon esikartanoon, ei minulta todellakaan mitään puutu! Katto on korkealla, lattiat kiiltävät ja taxfreehymy huumaa aistini!

Tunnen olevani osa tätä seurakuntaa. Meitä yhdistää pian koittavan väkivaltaisen kuoleman pelko ja luja usko, että saamme luonnon moninaisuuden kukistettua ihan pian, jos vain ahkerasti uhraamme aikamme, rahamme ja henkemme ilmailulle!

Lentokentän pyhä kolminaisuus muodostuu artdirectorista, copywriterista ja pyhästä brändistä. Mikään maailma ei ole niin rikkumattoman täydellinen mainonnansuunnittelutoimiston luomus kuin terminaali.  

Terminaaliin on luotu ihana maailma, jossa Iittala on tässä, Marimekko tuossa ja kas, Joulupukki vilkuttelee tuolla! Suomi on kaunis ja juuri sellainen kuin mainonnansuunnittelutoimisto haluaisi meidän sen näkevän. Ja totisesti; siltä se näyttää, minä näen sen, hallelujaa! Vessassa visertävät sukupuuttoon kuolevat linnut, mikä muistuttaa siitä, että terminaalissa näytettävä Suomen rikkumaton luonto on oikeasti yhtä totta kuin Joulupukki. 

Täällä istun, muiden kaltaisteni joukossa, housut prässättynä ja tukka kammattuna tätä messua varten. Odotan. Pari ylimääräistä parfyymisuihkausta leijuu ympärilläni, jotta pelkoni lemu ei pilaisi toisten tunnelmaa.

Protestiksi piereskelen mahdollisimman paljon. Pälyilen kelloa jo ennen puoltapäivää ja mietin, kuinka aikaisin voin ottaa oluen.

Positiivisia ajatuksia

 

Yhä useammin tuntuu siltä, että olen ilonpilaaja, ylimielinen känkkäränkkä, synkkä ja kaiken kaikkiaan aina arrogantti ärrimurri. Olen saanut vahvistuksia havainnoilleni lähipiiristänikin.

Jostakin syystä en ole tästä negatiivisuudestani ja pessimismistäni niin huolestunut kuin ehkä pitäisi olla. Pärjään mörököllinä popsimieni mielialalääkkeiden avulla ja siksi, että en ole keksinyt vielä syytä, miksi minun pitäisi olla alati aurinkoinen, koko ajan iloinen ja päivät pääksytysten positiivinen.

Katsokaahan, jo jonkin aikaa minusta on tuntunut siltä, että maailma ei ole kovin positiivinen paikka.

Aloitetaan vaikka sodista.

Nuorena, silloin kultaisella kahdeksankymmentäluvulla, olin optimistinen ja syvästi pasifistinen. Olen pasifisti edelleenkin ja osa-aikainen, lyhyen aikavälin optimisti - tarvittaessa. Mutta se ei poista sitä tosiasiaa, että kaikista rauhanaatteellisista ponnisteluistani huolimatta maailmassa on edelleen varsin lupaavat sotimisnäkymät, eikä mikään viittaa siihen, että into sotimiseen olisi vähenemässä. 1980-luvulla sentään vastustettiin sotimista, nyt jännätään sitä, kuka voittaa.

Toinen elämän alue, jossa pitäisi ilmeisesti olla huomattavasti enemmän positiivista tunnetta, on kotiseutu ja aluekehittäminen. Työssäni joudun olemaan tällaisten asioiden kanssa tekemisissä.

Olisi outoa suhtautua positiivisesti kotikaupunkini Mikkelin tai sitä ympäröivän maakunnan kehitykseen, koska mitkään mittarit eivät ole olleet moneen vuoteen alueen kukoistavan kehityksen kannalta kovinkaan mairittelevia. Silti pitäisi yhtyä optimististen lehtiskribenttien kuoroon ja ylistää, että ihan kohta asiat alkavat kääntyä parempaan suuntaan Mikkelissäkin.  En ymmärrä miksi.  Väestö vanhenee ja vähenee, asunnot halpenevat, eli varallisuuteni pienenee, työpaikkoja katoaa, nuoriso voi huonosti, verot ovat korkeat, eikä Mikkeliin koskaan rakenneta jalkapallostadionia.

Miksi tässä nyt pitäisi sitten olla niin kovin positiivinen? En ymmärrä. Ja oikeastaan minusta on hyvä juttu, että jossakin väki vähenee.

Erityisen hankala on olla kovin optimistinen, kun ajattelen luontoa. Kotiseudullani luonnon katoaminen on helppo havaita. Mökkireissuillani näen, kuinka hakkuuaukeat laajenevat samaan tahtiin, kun rantoja rakennetaan umpeen. Lokkien huudon sijaan kuulen stereoiden mölinää ja lajitovereiden örvellystä. Veden väri on mökkijärvessä kohta pikemminkin stauttia kuin laageria.  Kippis!  Tästäkö pitäisi olla iloinen?

Onko elämäni sitten synkkää ja ikävää? Ei suinkaan!

Minusta olisi paljon ikävämpää ja ahdistavaa yrittää teeskennellä positiivisuutta maailmassa, joka ei ole sellainen. Minusta on hauskaa, kiinnostavaa ja innostavaa tarkkailla omaa hölmöyttäni ja ihmiskunnan typeryyttä ja kaikkea sitä outoa, mitä ympärillämme tapahtuu sellaisena kuin se on. Erityisen hauskaa on seurata perusteetonta optimismia.

Ihminen on hassu otus. Se nauttii kummallisista asioista niin kuin minäkin nautin. Nauran tälle kaikelle, vaikka monet näkemäni asiat ovat oikeasti surullisia. Naurammehan Ohukaiselle ja Paksukaisellekin, kun he lyövät kermakakkuja toisten ihmisten naamaan. Ei kermakakun saaminen naamaan ole kivaa.  Se on ikävä juttu, mutta me nauramme sille silti.  Niin minäkin teen.

Ja voihan loppu silti olla onnellinen. Mistä sen tietää? Toivottavasti on.

Rauhanaatteeni

Lapsena leikin sotaa. Minulla oli monta pataljoonaa muovisia näköisvaloksia toisen maailmansodan sotilaista ampumassa kiväärillä, heittämässä kranaattia tai suuntaamassa sinkoa. 

Ryhmittelin joukkojani hiekkalaatikolla hyökkäys- ja puolustusasemiin. Kaivoin juoksuhautoja ja bunkkereita. Räjäyttelin sotilaitani papateilla tai ammuin myöhemmin ilmakiväärillä. Käytössäni oli myös pienoistykki, jossa oli jonkinlainen jousiviritteinen laukaisujärjestelmä ja muovisia ammuksia. Kaikki sotalelut näyttivät hyvin todellisilta.

Palava muovisotilas haisi ikävältä. 

Kokosin myös muovisia pienoismalleja: hävittäjiä, panssarivaunuja ja sotalaivoja. 1970-luvulla lentokoneita kiinniteltiin kattoon siimoilla ja niitä oli monilla pojilla makuuhuoneissa. Minäkin painoin silmäni kiinni iltarukouksen jälkeen Jeesus mielessä ja Messerschmidtin tai Spitfiren ulvonta korvissani. 

Tylsinä iltapäivinä ammuin koottavia lentokoneita ilmakiväärillä tai räjäyttelin niitä rautakaupasta saaduilla leikkiräjähteillä salaa. Vaikka ilmakiväärin käyttö oli jotakuinkin sallittua, eikä kiinanpommien tai papattien hankkiminen ollut vaikeaa, kalliiden pienoismallien tuhoaminen oli silti arveluttavaa. Ainakin taloudellisessa mielessä. Muuten pikkupoikien sotahommiin suhtauduttiin, jos nyt ei aivan kannustavasti, niin ainakin sallivasti. 

Olin ylpeä isoveljieni uniformuista ja natsoista. Opettelin ulkoa sotilasarvot ja arvomerkit. Äidin ruohotupsua muistuttava muovinen suihkulakki toimi sissipekan viidakkokypäränä ja isän kävelykeppi rynnäkkökiväärinä. Lähimetsässä leikittiin pumpumia. Kioskilta sai ostaa kuvitteellisia arvomerkkejä, kokardeja ja muuta militaaririhkamaa ja niitä liimailin punaiseen takkiini, jota pidin maastopukuna. Silloin en tiennyt, että olin värisokea ja ihmettelin kun isot pojat naureskelivat kirkkaan punaiselle sissiasulleni.

Rakensin raketteja ja pudottelin laskuvarjojääkäreitä katolta leipäpusseista tehdyillä laskuvarjoilla. 

Hieman vartuttuani aloin lueskelemaan korkkareita. Niitä ei jostakin syystä kotona siedetty, mutta Korkeajännitysten sanoma oli keskeinen osa 70-luvun lapsisivistyksen rautaisannosta. Kummallista aikaa, koska sotaleikkejä varjosti hyytävä ydinsodan pelko, hädin tuskin peitelty neuvostoviha ja tahmainen YYA-liturgia.

Noin 14-vuotiaana onnistuin ampumaan ilmakiväärillä talitiaisen. 

Järkytyin ja ryhdyin pasifistiksi eloton, lämmin pikkulintu kämmenelläni ja kyynel silmässä.

Tosin siihen vaikutti talitintin ampumisen lisäksi samaan aikaan tapahtunut uskosta luopuminen. Se johtui siitä, että jouduin käymään pyhäkoulussa, jota piti armeijan leivissä ollut maallikko. Erään kerran pyhäkoulun päätteeksi menimme pelaamaan pesäpalloa jääkiekkokaukaloon. Pyhäkoulun opettaja löi pallon suoraan naamaani. Se oli tietysti vahinko, mutta minulle se oli selvä merkki. Jumalaa ei ole, armeijaan en mene, pesäpalloa vihaan ja jääkiekkoa välttelen. Pyhäkoulu loppui siihen.

Maailmani oli militarismin läpäisemä hiekkalaatikko, johon oli sotkettu roima annos uskonnollista ja isänmaallista hurmosta, kehnosti käsiteltyä historiaa, uniformuestetiikkaa ja poikaviihdekirjallisuuden hölmöä sankariunta.

Luulin joskus, että lapsista tulee aikuisina pasifisteja ja kaikki oikeasti nauravat militarismille. Taisin siinäkin erehtyä. 

Nuoriso ei lue!

Jälleen kerran on havaittu, että nuorisossa on jotakin vikaa. Tällä kertaa vikana on se, että ne eivät lue. Tai yleensäkään opi kunnolla. Ja kaikki aikuiset, vaarit ja mummut ja varsinkin me paljon lukeneet humanistit olemme hyvin huolissamme. 

Miten tähän on tultu? 

Luulen, että vika löytyy meistä humanistisista vaareista ja mummoista ja meidän vanhemmistamme ja siitä vielä kauas taaksepäin. Vikamme on siinä, että haluamme tehdä elämästä parempaa. Mitään muuta esi-vanhempamme eivät ole niin vimmatusti, itseään ja varsinkaan luontoa säästämättä yrittäneet saada aikaiseksi kuin tehdä ihmisen elämästä helpompaa, hauskempaa ja humaanimpaa. 

Minä luin kirjoja ja juoksentelin pihamaalla 1970-luvun alkupuolella, koska ei ollut mitään muutakaan tekemistä. Sillä aikaa vanhempani paiskivat ankarasti töitä uskoen parempaan huomiseen. Silloin parempaan huomiseen kuului  väri-TV ja mikä tahansa tekninen uutuus, joka helpotti elämää, synnytti mukavan vauraan fiiliksen ja sai naapurit kateelliseksi. Niinpä kotiin alkoi ilmestyä kaikenlaisia uutuuksia: tiskikone, kahvinkeitin, levysoittaja, magnetofoni, kasettisoitin, alppilamppu, yleiskone, kengurukeppi...

Tätä isänmaallista tehtävää olen jatkanut omalta kohdaltani uskollisesti ja olen iskostanut tämän mission myös lapsilleni. Minulla on edelleenkin kirjahylly, mutta en todellakaan ihmettele, että asuntonäyttelytalojen olohuoneissa ei kirjahyllyä ole. Kuka kirjoja enää ehtii lukemaan? Miksi lukisi?

Olen paiskinut töitä, jotta voisin ylittää edellisen sukupolven kulutussaavutukset ja siten täyttää velvollisuuteni esi-isiä kohtaan: kuluttaa enemmän ja monipuolisemmin kuin koskaan ennen. Olen investoinut valtavasti siihen, että minun tai lasteni ei tarvitsisi vain juoksennella pihalla ja lukea kirjaston kuluneita Viisikkoja.

Altistin lapseni muumivideoille ennenkuin he oppivat sisäsiisteiksi, lasten huoneen TV:ssä oli yhden kanavan lisäksi MTV sekä muutama kymmenen muuta channelia. Taisin hommata jonkun pelikonsolinkin ja ressukat joutuivat jo teini-ikäisinä opettelemaan kännyköiden käyttöä ja tekstailua. Heitin heidät ilomielin ja ylpeästi internetin loputonta valtamerta valloittamaan ilman hetkenkään epäilystä, etteikö tämä olisi minun isänmaallinen tehtäväni nuorison ja etenkin edistyvän kansakunnan, sen elinkeinojen ja talouskasvun hyväksi. 

Miksi olisin epäillyt? 

Täällä maakunnissakin elinkeinosihteerit ja karvahattuvaltuuskunnat vonkasivat hampaat irvessä 1990-luvun laman jälkeen informaatioteknologia-alan työpaikkoja ja koulutusta saadakseen syrjäseudut nousuun ja autotalliin kartanovolvon. Nokian pelastavaan ihmeeseen uskoivat kaikki. Minäkin. Rantoja kaavoitettiin kilvan etätyöntekijöille, kun tiedon valtatie toisi taivaan mannan lisäksi hakkuuaukkojen reunoille positiivisen muuttoliikkeen. 

Olemme kaataneet metsät, kuivattaneet suot ja kaivattaneet metallit maan uumenista, jotta joka kodissa olisi jokaisella oma kännykkä, tabletti, vaarilla telkkari, lapsilla instagram-tilit ja mummolla facessa kavereita ja bookbiitpalvelu. Tähän kaikkeen on ollut suuri kansallinen konsensus puolueista riippumatta ja siinä tehtävässä olemme onnistuneet loistavasti! Esi-isät ja -äidit myhäilevät pilven reunalla. 

Miksi nyt sitten olemme niin huolissamme siitä, että pikkuisemme eivät telmi pihoilla ja laadi esseitä ruutupaperille taskulampun valossa lukemastaan Seitsemästä veljeksestä?

En minä tiedä. 

Ehkäpä me lukeneet vaarit ja muut humanistit olemme lukemisesta huolissamme siksi, että todellakin uskomme ihmisen tulevan fiksuksi vain samalla tavalla kuin uskomme itse tulleemme fiksuiksi.

Lukemisesta - ja varsinkin muiden lukemisesta - on oltu ennenkin huolissaan. Äitini oli huolissaan, kun löysi minut puutarhasta kädessäni Arthur Schopenhauerin (1788 - 1860) "Pessimistin elämänviisaus" -kirja. Otti kirjan pois ja kielsi lukemasta. Tapaus jäi mieleen, sen sijaan en ollut ehtinyt sinä tylsänä kesäpäivänä ymmärtää lukemastani mitään. 

Ymmärrän kyllä äitiä. 

Schopenhauer oli väkivaltainen kuumakalle, toksinen sovinisti, incelisti, rasisti, narsisti ja kaikinpuolin vittumainen sankarifilosofi. Hänen mielestään ongelma ei ollut suinkaan se, että ihmiset lukevat vähän, vaan se, että he lukevat silkkaa skeidaa vain saadakseen ajanvietettä ja puheenaiheita. 

Shopenhauer oli huolissaan siitä, että jos ihmiset lukevat sellaisten pässien kuin yliopistofilosofien (eli esimerkiksi Hegelin tai Fichten) kirjoittamia teoksia, he eivät opi ajattelemaan omilla aivoillaan. Ihmiset lukevat itsensä tyhmiksi. Olisi tärkeämpi ajatella itse tai tehdä vaikka käsitöitä kuin toistella keskinkertaisuuksien latteuksia. 

Shopenhauerin motiivi oli se, että kaikki muut filosofit olivat hänen mielestään ääliöitä ja vain hänen tapansa selittää maailma oli ainoa oikea. Muut kirjoittavat vain ansaitakseen rahaa, miellyttääkseen vallanpitäjiä tai saadakseen parempia virkoja. Vain hän, Schopenhauer, ja muutama muu jo kuollut klassikko oli kirjoittanut jotakin sellaista, josta ei olisi lukijoille haittaa.

Kuulostaa jotenkin tutulta.

LÄHDE

The Project Gutenberg eBook, The Essays of Arthur Schopenhauer; Religion, A Dialogue, Etc., by Arthur Schopenhauer, Translated by T. Bailey Saunders   

https://www.gutenberg.org/files/10833/10833-h/10833-h.htm#RULE4_4

"Ehkä pitää sitten tehdä jotakin muuta" Erään toimialan loppu.

Olen vuosikymmeniä seurannut vaimoni uraa keraamikkona. Se on upea ammatti. On mahtavaa nähdä, miten ihminen rakastaa työtään ja tuottaa tuhansien vuosien ikäisellä tekniikalla kauniita ja hyvin toimivia esineitä. 

Kohta ammattikeraamikkoja ei enää ole.

Kulutustottumukset muuttuvat ja tekniikat kehittyvät. Ihmiset tarvitsevat autoja, eineksiä, hyvinvointi- ja viihdepalveluja. Ihmiset ostavat mieluummin halpoja etelänmatkoja, halpaa elektroniikkaa ja kehitysmaiden tehtaissa valmistettuja massa- ja halpatuotteita kuin paikallista taidekäsityötä. 

Se on ymmärrettävää. Tämä muutos on jo tapahtunut, eikä sille taida voida mitään. 

Silti tuntuu ikävältä, että marginaalisen, harmittoman toimialan hiipumista vauhditetaan yhteiskunnan aktiivisilla toimilla.   

Suomessa on edelleen runsaasti ammatillisen tutkinnon ja korkeakoulututkinnon suorittaneita keraamikkoja, jotka tuntevat keramiikan kemian ja fysiikan erinomaisesti. Muutaman vuosituhanteen perinteen, nykyaikaisen tutkimus- ja kehittämistyön tuloksena keraamikot tietävät, mitä tekevät.

Koska keraamikot monista muista taiteilijoista ja käsityöntekijöistä poiketen valmistavat ruokailussa tarvittavia käyttöesineitä, ovat keraamikot päässeet Ruokaviraston erityisen huomion kohteeksi. 

Keramiikkaa on käytetty muutama vuosituhat menestyksellisesti ruokien ja juomien säilytyksessä ja astioina. Vuonna 2019 ruokavirasto ohjeisti ja aloitti toteuttamaan vuonna 2004 tehdyn EU-direktiivin ja vuonna 2006 säädetyn elintarvikelain määräyksiä. Käyttökeramiikasta tuli tällä vuosituhannella elintarvikekontaktimateriaalia. 

Keraamikot ovat nyt elintarvikekontaktimateriaalin valmistajia. Heidän erityinen tehtävänsä on raportoida työstään ruokaviraston asiantuntijoille.

Elintarvikekontaktimateriaalin valmistajat - eli tässä tapauksessa entiset keraamikot - ovat nyt uuden edessä. He eivät enää valmista esineitä vaan he ovat osa elintarvikekontaktimateriaalien toimitus- ja käyttöketjua. Tämän ketjun ensisijaisena tavoitteena on huolehtia siitä, että ketjuun osallistuva ei a) vaaranna elintarviketta nauttivan ihmisen terveyttä, tai b) aiheuta sopimattomia muutoksia elintarvikkeen koostumukseen, tai c) aiheuta elintarvikkeen aistinvaraisten ominaisuuksien heikentymistä. 

Keraamikon ja peruskoulun historiaa lukeneen näkökulmasta tämä vaikuttaa aika fiksulta. Antiikissahan elintarvikkeiden hyvän säilyttämisen vuoksi taidettiin ottaa laajamittaiseen käyttöön keramiikkaesineitä. Haluaako ruokavirasto edistää keramiikan käyttöä? Hienoa. Saadaankohan vauhtia kestävään kulutukseen ja lähituotantoon? 

Valitettavasti ei. 

Pitkälti toistakymmentä vuotta "elintarvikkeen kanssa kosketukseen joutuvista materiaaleista" annetun EU-säädöksen säätämisen jälkeen on ruokavirasto ottanut asiakseen toteuttaa elintarvikekontaktimateriaalin valvonnan omalla pettämättömällä virastologiikallaan maaliin asti. Logiikka menee näin: maailma alkaa elintarvikekontaktimateriaali -käsitteen keksimisestä,  Euroopan parlamentin ja neuvoston asetuksen (EY) N:o 1935/2004 ja Elintarvikelain (23/2006) säätämisestä. Sitä ennen maailma oli tyhjä ja autio.

Vuonna 2019 ruokavirasto alkoi järjestää maailmaa sellaiseksi kuin se on  Elintarvikkeen kanssa kosketukseen joutuvia materiaaleja ja tarvikkeita koskevassa valvontaohjeessa kuvattu. Tarkoituksena on "rajoittaa materiaaleista ja tarvikkeista elintarvikkeisiin siirtyvien kemikaalien määrä minimiinsä - tasolle, mistä ei ole haittaa ihmisen terveydelle." 

Herää kysymys, olivatko vanhassa maailmassa ammattikeraamikkojen tuottamat astiat aiheuttaneet terveydellistä vaaraa ihmisille, sopimattomia muutoksia elintarvikkeiden koostumukseen tai aiheuttaneet aistinvaraisten ominaisuuksien heikkenemistä? 

Aika moni on kai syönyt posliinilautaselta tai juonut kahvia keraamisesta mukista. Onko mennyt henki tai tullut astian takia tauti? Ei voi tietää. Varmaa on, että viime vuosina lähes kaikki kuolleet ovat joskus syöneet posliinilautaselta. Kohta tiedetään enemmän, kun ruokavirasto pelastaa meidät tästä epätietoisuudesta. 

Se, että keramiikka on ollut vuosituhansia yksi eniten elintarvikkeiden käyttöön liittyvä materiaali, ei merkitse elintarvikekontaktimateriaalin valvonnan kannalta yhtään mitään. Maailma luotiin vasta vuonna 2004.

Niinpä entinen keraamikko, nykyinen elintarvikekontaktimateriaalin valmistaja ja potentiaalinen ruokamyrkyttäjä, on velvollinen osoittamaan, että hänen valmisteensa on direktiivin, lain ja ruokaviraston tulkinnan mukaan vaatimustenmukainen elintarvikekontaktimateriaali.

Entisen keraamikon on liitettävä tuotteisiinsa kirjallinen ilmoitus vaatimustenmukaisuudesta. Virasto vieläpä toteaa, että ilmoittaminen koskee kaikkia kaupan vaiheita. Asiakirjan tulee sisältää enemmän tekstiä kuin studiokeraamikon nettisivuilla keskimäärin on sisältöä. 

Suhteellisuudentaju loistaa tässä asiassa poissaolollaan. Ruokavirastossa työskentelee lähes tuhat ihmistä. Studiokeraamikkoja on - tai oli - Suomessa, niin kuka tietää? Ehkä jokunen kymmen. Virasto näyttää olettavan, että kaikki muutkin maailman toimijat tekevät päätyökseen asiakirjoja ja selvityksiä. 

Ilmeisesti ruokavirastossa ajatellaan, että keraamikko laittaa hallintopäällikkönsä laatimaan näitä dokumentteja? Niinhän hän tekeekin, tosin hallintopäällikkö on myös toimitusjohtaja, siivooja, markkinointiassistentti, dreijari, suunnittelija, logistiikka-asiantuntija, IT-tuki, myyjä ja työterveyspsykologi. Muun muassa.  

Aivan erityisen absurdiksi vaatimustenmukaisuuden osoittaminen tulee siinä kohdassa, jossa ruokavirasto vaatii, että vaatimuksenmukaisuus pitää osoittaa tutkimuksilla. Tutkimukset ovat kontaktimateriaalialan toimijan omalla vastuulla ja he vastaavat - tietenkin - myös itse kustannuksista. Jos entinen studiokeraamikko - nykyinen elintarvikekontaktimateriaalin valmistaja - valmistaa vuoden aikana vaikkapa 20 teepannua ja 200 puurokuppia, 300 kahvikuppia ja 500 teekuppia, jokaisesta tuotesarjasta pitää tehdä laboratoriotutkimukset. Jokainen testi maksanee vähintään parisataa euroa. Jos lasitetta tai massaa muuttaa, pitää teettää uusi laboratoriotesti. Sivusta seuranneena veikkaan, että massat ja lasitteen raaka-aineet vaihtuvat studiokeraamikolla hieman useammin kuin ruokavirastossa pääjohtaja. 

Samat säännöt koskevat Paulan pajaa, jonka tuotannon vuosiliikevaihto saattaa olla alle 20.000 vuodessa ja monikansallista pörssiyhtiötä. Meidän kesken: Paulalle tämä on iso kustannus. Valtava kustannus. Ruokavirastolle tai pörssiyhtiölle tuo on niin pieni rahasumma, että siellä tällaisen rahasumman merkitystä ei voi käsittää.

Eikä siinä kaikki. Jos studiokeraamikon liikevaihto ylittää vuodessa 15.000 euroa, on keraamikon - eikun elintarvikekontaktimateriaalin valmistajan - maksettava joka vuosi 150 euron tarkastusmaksu. Eli entinen keraamikko maksaa yhden prosentin liikevaihdostaan viranomaiselle siitä, että keramiikka soveltuisi elintarvikekäyttöön. Tämä on todellinen prosenttiliike. Joskus oli puhetta, että julkisista rakennusinvestoinneista olisi tyylikästä maksaa prosentti taiteelle (ei tietenkään tosin koske keramiikkaa - varsinkaan elintarvikekontaktimateriaalia). Nyt entinen keraamikko maksaa pahimmillaan vuodessa prosentin liikevaihdostaan viranomaiselle tarkastuksesta, jossa tullaan toteamaan, niin kuin on monta tuhatta vuotta jo tiedetty, että tämä keramiikkahan  taitaa olla vaatimustenmukaista elintarvikekontaktimateriaalia! 

Ruokaviraston järjestämässä koulutuksessa asiantuntija oli sanonut järkyttyneelle entiselle keraamikolle, joka oli alkanut miettiä koko ammattinsa harjoittamisen mielekkyyttä, että "Ehkä pitää sitten tehdä jotakin muuta".

Olisikohan ruokavirastossa entisille keraamikoille hommia?

Jos ei, niin olisiko meillä varaa antaa tälle kuolevalle ammatille arvokas loppu?

Sen pituinen se. 

LÄHDE
https://www.ruokavirasto.fi/globalassets/tietoa-meista/asiointi/oppaat-ja-lomakkeet/yritykset/elintarvikeala/kemialliset-vaatimukset/kontaktimateriaalit/fcm_valvontaohje_17018_5_fi.pdf

Kiistaton fakta

Kävin viikonlopulla pitkästä aikaa somessa. Olipa virkistävää!

Some auttaa lisäämään lajituntemusta, siis ihmislajituntemusta.

Vierailun perusteella vaikuttaa siltä, että meidän ihmisten yksi suurimmista mieliteoista taitaa olla nasakoiden yleistysten tekeminen. Niiden avulla voi kätevästi askarrella samanmielisten kanssa mukavan ja toimivan totuuden.

Itse ajattelin harrastaa sitä samaa, koska kutkuttavaahan nokkela kärjistäminen, yksinkertaistaminen ja välihuutelu on. Kerron tässä blogissa teille kiistattoman faktan, eli yleisen totuuden maasta ja kansoista. 

Kävin siis somessa ja siellä minua paremmin yhteiskunnalliseen keskusteluun harjaantuneet henkilöt kävivät laajaa, yleistä kiinnostusta herättänyttä keskustelua siitä, että pohjoissavolainen oli sanonut etäläsavolaisista, että ne ovat eripuraisia ja ovat sotkeneet asiansa. Eteläsavolaiset todistivat, että pohjossavolainen on itse sellainen sotkija. Varsinaissuomalaisen mielestä pohjanmaalaiset ja varsinaissuomalaiset ovat kovia yrittämään ja pärjäämään, mutta eteläsavolaiset etsivät vikoja vain muulta, kun ei mene hyvin.

Minäkin osallistuin tähän laadukkaaseen, syvälliseen ja hienotunteiseen heimo-ominaisuuksia, väestörakennetta, aluepolitiikkaa ja kansantaloutta käsittelevään avoimeen  kansalaiskeskusteluun. 

Kaduin osallistumistani jo silloin ja nyt varsinkin. 

Näin jälkikäteen, arkiälyllä ja vesikuurilla sanoisin näin, että on jotakuinkin ihan sama, mistä päin Suomea otettaisiin tuhannen hehtaarin neliö, niin siellä asuisi keskimäärin muutama neropatti, jokunen ainaviisas, melkoinen keskinkertaisuuksien joukko ja liuta vastarannankiiskiä.

Veikkaisin myös, että sellaisella kohdalla valtakuntaa, missä jalkojen alla sattuu olemaan melko kivetöntä maaperää, merenkulkuun sopivaa rantaviivaa sekä pitkäaikaista ja tiheää asutusta, voi olla - keskimäärin - vaikeampi sössiä omia tai toisten bisneksiä kovin pahasti ainakaan jatkuvasti.

Kun oikein tarkasti katsellaan ja mittaillaan hienostuneilla mittareilla, miten missäkin ihmisillä menee, taitaa näyttää siltä, että isommissa kaupungeissa menee paremmin kuin pienemmissä, lähempänä meren rantaa sujuu taloushommat paremmin kuin sisämaassa ja menestystä piisaa enemmän lähempänä Ruotsia kuin lähempänä Venäjää. Koulutustaso ja palkat lienevät korkeampia siellä, missä on iso korkeakoulu.

Ei kai tämä kovin yllättävää pitäisi olla kenellekään meistä yleistäjistä? Karttaa katsomalla näkee, että isossa maassa on siellä täällä hyvä pitää bensa-asemaa, sellukeittämöä, hoitaa sairaita ja varastoida nuoria koulunpenkille. Jossakin pitää pitää kaikille yhteistä pääkaupunkia.

Jonkin verran maantiedettä ja alueiden menestystä ehkä avittaa politiikka. Tuskinpa Helsinki olisi hieno ja viihtyisä kaupunki (asuisin siellä paljon mieluummin kuin täällä Mikkelissä), ellei eräs kuningas olisi halunnut perustaa tuulisille luodoille kaupunkia ja toinen kruunupää olisi keksinyt siirtää sinne entisen pääkaupungin virkamiehiä. 

Tokkopa Jyväskylästä olisi tullut kasvukeskusta, ellei sinne olisi päätetty panna pystyyn seminaaria ja perustaa valtion tehtaita. Kumma olisi, jos johonkin Kuopion tietämille ei olisi perustettu kaupunkia ja jossakin niitä yliopistosairaaloita on oltava. Ihan fiksua sellainen on kai perustaa johonkin kaupunkiin kuin keskelle erämaata. Ja hyvä niitä isoja sairaaloita on sirotella ympäri maata vähän kauemmas toisistaan kuin asettaa ihan vieriviereen.    

Jos oikein villisti alkaa arvuuttelemaan ja yleistämään, niin veikkaisin, että jos olisin nuori, saattaisin hyvinkin hakeutua sinne, missä on paljon lajitovereita, näköpiirissä parempi palkka, Venäjä on vähän loitompana ja Tukholman lautta lähtövalmiina tämän tästä.

Mutta siihen en usko, että Aurajoen töyräiden savesta, Hietaniemen rantahiekasta tai edes Väinölänniemen nurmesta erittyisi jalkapohjan kautta ihmisiin parempaa tuotteliaisuutta, älyä, yhteistyökykyisyyttä ja yrittäjyyshenkeä. 

Se on kuulkaa kiistaton fakta ja yleinen totuus.

Jalkapallo ja kaupunki

Olen jalkapallofani. Kannatan Mikkelin palloilijoita. Osallistuin vuonna 1975 MP:n järjestämään nappulaliigaan ja pääsin MP:n junnujoukkueen rinkiin. 

Olin surkea futari, mutta potkin porukan jatkona palloa C-junnuihin asti. Jossakin piirisarjapelissä pääsin sininen paita päälle kentällekin.

Kun muutimme takaisin Mikkeliin 1990-luvun lopulla MP:n menestysvuodet olivat jo takana. Mikkeliin perustettiin fuusioseura FC Mikkeli, jossa piti yhdistymän MP:n ja sen toisen jengin voimavarat. Pidin ajatuksesta ja pidän siitä vieläkin. FCM:llä oli komea pelipaita, logo ja kausikortti. 

Homma meni tietenkin perseelleen, koska Mikkeli on kaupunki, joka kehittyy vain taaksepäin. Parhaimmillaan kaupunki on sotamuisteluissa. Tai muisteluissa yleensä. Sillähän minäkin tämän aloitin.

Vuodesta 1997, tai jotain sellaista, olen käynyt kaikissa FCM:n ja MP:n kotipeleissä. En jätä pelejä väliin häiden, ristiäisten, hautajaisten tai jonkun muun tekosyyn takia. Muut asiat järjestetään pelikalenterin mukaan. Vieraspeleihin en lähde, eikä minua kiinnosta juurikaan englantilainen potkupallo tai latinoiden touhut. Minulla ei ole mitään suhdetta valioliigabrändiin tai vastaavaan.

Olen MP:n fani.

Sitten asiaan. Miksi MP taas on putoamaisillaan kakkoseen? Miksi MP ei ole  jalkapalloliigan joukkue? Onko putoamainen kakkoseen katastrofi vai paluu normaaliin?

Minusta Mikkelissä voidaan kohtuudella odottaa, että kaupungin ykkösjoukkue voi päästä enintään sijoille 30-40, eli kakkosen keskikastiin. Parin viime vuoden menestys on ollut poikkeavan hyvä saavutus. 

Menestys jalkapallossa ei ole enää vuosikausiin perustunut kylän poikien harrastuneisuuteen. Menestys jopa Suomessa perustuu kykyyn saada koottua riittävän laadukas joukkue. Siihen tarvitaan rahaa.

Liigassa ja ykkösessä on liuta joukkueita, joiden potentiaali saada rahaa on mainio. Suuret kaupungit, kuten Helsinki, Turku ja Tampere ovat tietenkin omassa luokassaan. Ne menestyvät aina jollakin tai joillakin joukkueilla. 

Hieman pienemmät kaupungit menestyvät myös, varsinkin jos ne sijaitsevat alueilla, joilla on elinkeinoelämän tuottamaa vaurautta. Pohjanmaalla ja rannikkoseudulla on pienemmilläkin paikkakunnilla rahaa hankkia kohtuullinen fudisjengi ja pätevä valmentaja.

Jotkut pikkukaupungit pärjäävät vuodesta toiseen erinomaisesti, koska niissä on vaurautta ja jalkapallo on selkeä ykköslaji. Maarianhamina menestyy vaikka saari on pieni, mutta rikas, eikä siellä ylläpidetä jääkiekkojoukkuetta. Luulin vielä pari vuotta sitten, että Rops pysyy arktisista olosuhteistaan huolimatta ikuisesti jalkapallokartalla. Ennustan, että Rops palaa.

Kaupungit, joilla ei ole loistavaa menneisyyttä, kuten Mikkelillä on, voivat vapaasti kehittyä loistaviksi jalkapallokaupungeiksi ilman muistelun taakkaa. Kasvavat ja yrityksiä kuhisevat kaupungit kuten Seinäjoki pullauttaa ulos aina joskus miljonäärin, jolla on vapaa-ajanongelmia ja fiksaatio potkupalloon. Sitten rakennetaan oikea jalkapallostadion ja hommataan se voittava jengi.

Järvenpäästä tulee seuraava fudiskaupunki. Siellä erehdyin kerran käymään vieraspelissä. Järvenpäässä pelattiin silloin - ja ehkäpä vieläkin - paikallisen kansakoulun pihalla fudista. Tuskin pelataan kauan. Koska väkeä, taitoa, menestystä, intoa ja rahaakin Keski-Uuudellamaalla riittää, sinne varmasti saadaan aikaiseksi ihan oikea jalkapallostadion muutaman vuosikymmenen kuluessa. 

Mikkelin ohi kirii ennemmin tai myöhemmin jopa Jyväskylä, joka muuttuu alle sadassa vuodessa pesäpallo- ja rallikaupungista jalkapallokaupungiksi. Seuraava Pekkarisen Mauri hommaa sinne valtionavustuksen stadikkaa varten.

Joensuu ja Lappeenrantakin menevät ohi, koska ne ovat juuri sen verran suurempia ja vauraampia kaupunkeja, että ne pystyvät niukin naukin ylläpitämään himpun verran parempaa fudisjengiä, vaikka Lappeenrannassa pitää maksaa jääkiekkojoukkueestakin. 

Mikkelissä ei riitä sijoihin 10 - 25 yltävään jalkapalloon raha, ei riitä yleisö, eikä riitä positiivista muutoshalua. 

Raha ei riitä, koska jalkapallo on kakkoslaji ja kaupunki seutuineen on BKT:llä mitattuna Suomen köyhimpiä kulmakuntia. Keramiikkapajan liikevaihdolla ei miljonääriksi pääse ja miljonäärejä pitäisi olla niin paljon, että joukosta löytyisi yksi, joka on niin pöhkö tai jalkapalloon syvästi rakastunut, että laittaisi vuosi vuoden jälkeen rahaa jalkapallojoukkueeseen.

Yleisö ei rahapulaa pelasta. Parhaimmillaankin paikkakunnan ykköslajin ykkösjoukkue valtakunnan ylimmällä sarjatasolla voi saada lehtereilleen pari prosenttia seudun väestöstä. Mikelissä tämä tarkoittaisi, että ylimmällä sarjatasolla voitaisiin saada ehkä 1500 katsojan keskiarvo, jos Urskiin lähdettäisiin makkaraa syömään Mäntyharjulta, Juvalta ja Kangasniemeltäkin asti.

Muutoshalu ei ole Mikkelin vahvuuksia. Niinpä viimeisenä esteenä Mikkelin muuttumiseksi jalkapallokaupungiksi on Urski. MP pelaa keskellä kaupunkia, mikä on yksi syy siihen, miksi käyn aina peleissä. Urskiin voi kävellä ja vieressä on kiva baari, jossa näkee tuttuja. Mutta Urski on urheilupuisto, joka on tehty ennen kaikkea hiihtämistä, tenniksen pelaamista, laulujuhlia ja varsinkin moukarinheittoa varten. Ja siellä pelataan myös jalkapalloa. Katsomot on sijoitettu niin kauas jalkapallokentästä, että tunnelma (omassa päässä) syntyy vain siitä, että kenttä on soramontun pohjalla, mikä saa sen muistuttamaan etäisesti jalkapalloviihteen oikeita stadioneita. 

Muutaman vuoden kuluttua Suomessa parhaat joukkueet pelaavat vain jalkapallostadioneilla ja ne saattavat hyvin saada sen kahden tai joskus jopa kolmen prosentin yleisöt stadioneilleen, joissa laulu raikaa, olut virtaa ja miehet halailevat toisiaan. 

No. Sellaista touhua ei Mikkelissä tietenkään haluta. Tämä riittää meille ja muistot pysyvät. Siihen ei rahaa tarvita. Palataan normaaliin ja pysytään siellä. Sijoilla 30 - 40. 

Ensi kesänä paistaa taas aurinko ja Urskissa  pallo osuu autotarvikeliikkeen laitamainokseen. Se ääni ja se tunne!