Jalkapallo ja kaupunki

Olen jalkapallofani. Kannatan Mikkelin palloilijoita. Osallistuin vuonna 1975 MP:n järjestämään nappulaliigaan ja pääsin MP:n junnujoukkueen rinkiin. 

Olin surkea futari, mutta potkin porukan jatkona palloa C-junnuihin asti. Jossakin piirisarjapelissä pääsin sininen paita päälle kentällekin.

Kun muutimme takaisin Mikkeliin 1990-luvun lopulla MP:n menestysvuodet olivat jo takana. Mikkeliin perustettiin fuusioseura FC Mikkeli, jossa piti yhdistymän MP:n ja sen toisen jengin voimavarat. Pidin ajatuksesta ja pidän siitä vieläkin. FCM:llä oli komea pelipaita, logo ja kausikortti. 

Homma meni tietenkin perseelleen, koska Mikkeli on kaupunki, joka kehittyy vain taaksepäin. Parhaimmillaan kaupunki on sotamuisteluissa. Tai muisteluissa yleensä. Sillähän minäkin tämän aloitin.

Vuodesta 1997, tai jotain sellaista, olen käynyt kaikissa FCM:n ja MP:n kotipeleissä. En jätä pelejä väliin häiden, ristiäisten, hautajaisten tai jonkun muun tekosyyn takia. Muut asiat järjestetään pelikalenterin mukaan. Vieraspeleihin en lähde, eikä minua kiinnosta juurikaan englantilainen potkupallo tai latinoiden touhut. Minulla ei ole mitään suhdetta valioliigabrändiin tai vastaavaan.

Olen MP:n fani.

Sitten asiaan. Miksi MP taas on putoamaisillaan kakkoseen? Miksi MP ei ole  jalkapalloliigan joukkue? Onko putoamainen kakkoseen katastrofi vai paluu normaaliin?

Minusta Mikkelissä voidaan kohtuudella odottaa, että kaupungin ykkösjoukkue voi päästä enintään sijoille 30-40, eli kakkosen keskikastiin. Parin viime vuoden menestys on ollut poikkeavan hyvä saavutus. 

Menestys jalkapallossa ei ole enää vuosikausiin perustunut kylän poikien harrastuneisuuteen. Menestys jopa Suomessa perustuu kykyyn saada koottua riittävän laadukas joukkue. Siihen tarvitaan rahaa.

Liigassa ja ykkösessä on liuta joukkueita, joiden potentiaali saada rahaa on mainio. Suuret kaupungit, kuten Helsinki, Turku ja Tampere ovat tietenkin omassa luokassaan. Ne menestyvät aina jollakin tai joillakin joukkueilla. 

Hieman pienemmät kaupungit menestyvät myös, varsinkin jos ne sijaitsevat alueilla, joilla on elinkeinoelämän tuottamaa vaurautta. Pohjanmaalla ja rannikkoseudulla on pienemmilläkin paikkakunnilla rahaa hankkia kohtuullinen fudisjengi ja pätevä valmentaja.

Jotkut pikkukaupungit pärjäävät vuodesta toiseen erinomaisesti, koska niissä on vaurautta ja jalkapallo on selkeä ykköslaji. Maarianhamina menestyy vaikka saari on pieni, mutta rikas, eikä siellä ylläpidetä jääkiekkojoukkuetta. Luulin vielä pari vuotta sitten, että Rops pysyy arktisista olosuhteistaan huolimatta ikuisesti jalkapallokartalla. Ennustan, että Rops palaa.

Kaupungit, joilla ei ole loistavaa menneisyyttä, kuten Mikkelillä on, voivat vapaasti kehittyä loistaviksi jalkapallokaupungeiksi ilman muistelun taakkaa. Kasvavat ja yrityksiä kuhisevat kaupungit kuten Seinäjoki pullauttaa ulos aina joskus miljonäärin, jolla on vapaa-ajanongelmia ja fiksaatio potkupalloon. Sitten rakennetaan oikea jalkapallostadion ja hommataan se voittava jengi.

Järvenpäästä tulee seuraava fudiskaupunki. Siellä erehdyin kerran käymään vieraspelissä. Järvenpäässä pelattiin silloin - ja ehkäpä vieläkin - paikallisen kansakoulun pihalla fudista. Tuskin pelataan kauan. Koska väkeä, taitoa, menestystä, intoa ja rahaakin Keski-Uuudellamaalla riittää, sinne varmasti saadaan aikaiseksi ihan oikea jalkapallostadion muutaman vuosikymmenen kuluessa. 

Mikkelin ohi kirii ennemmin tai myöhemmin jopa Jyväskylä, joka muuttuu alle sadassa vuodessa pesäpallo- ja rallikaupungista jalkapallokaupungiksi. Seuraava Pekkarisen Mauri hommaa sinne valtionavustuksen stadikkaa varten.

Joensuu ja Lappeenrantakin menevät ohi, koska ne ovat juuri sen verran suurempia ja vauraampia kaupunkeja, että ne pystyvät niukin naukin ylläpitämään himpun verran parempaa fudisjengiä, vaikka Lappeenrannassa pitää maksaa jääkiekkojoukkueestakin. 

Mikkelissä ei riitä sijoihin 10 - 25 yltävään jalkapalloon raha, ei riitä yleisö, eikä riitä positiivista muutoshalua. 

Raha ei riitä, koska jalkapallo on kakkoslaji ja kaupunki seutuineen on BKT:llä mitattuna Suomen köyhimpiä kulmakuntia. Keramiikkapajan liikevaihdolla ei miljonääriksi pääse ja miljonäärejä pitäisi olla niin paljon, että joukosta löytyisi yksi, joka on niin pöhkö tai jalkapalloon syvästi rakastunut, että laittaisi vuosi vuoden jälkeen rahaa jalkapallojoukkueeseen.

Yleisö ei rahapulaa pelasta. Parhaimmillaankin paikkakunnan ykköslajin ykkösjoukkue valtakunnan ylimmällä sarjatasolla voi saada lehtereilleen pari prosenttia seudun väestöstä. Mikelissä tämä tarkoittaisi, että ylimmällä sarjatasolla voitaisiin saada ehkä 1500 katsojan keskiarvo, jos Urskiin lähdettäisiin makkaraa syömään Mäntyharjulta, Juvalta ja Kangasniemeltäkin asti.

Muutoshalu ei ole Mikkelin vahvuuksia. Niinpä viimeisenä esteenä Mikkelin muuttumiseksi jalkapallokaupungiksi on Urski. MP pelaa keskellä kaupunkia, mikä on yksi syy siihen, miksi käyn aina peleissä. Urskiin voi kävellä ja vieressä on kiva baari, jossa näkee tuttuja. Mutta Urski on urheilupuisto, joka on tehty ennen kaikkea hiihtämistä, tenniksen pelaamista, laulujuhlia ja varsinkin moukarinheittoa varten. Ja siellä pelataan myös jalkapalloa. Katsomot on sijoitettu niin kauas jalkapallokentästä, että tunnelma (omassa päässä) syntyy vain siitä, että kenttä on soramontun pohjalla, mikä saa sen muistuttamaan etäisesti jalkapalloviihteen oikeita stadioneita. 

Muutaman vuoden kuluttua Suomessa parhaat joukkueet pelaavat vain jalkapallostadioneilla ja ne saattavat hyvin saada sen kahden tai joskus jopa kolmen prosentin yleisöt stadioneilleen, joissa laulu raikaa, olut virtaa ja miehet halailevat toisiaan. 

No. Sellaista touhua ei Mikkelissä tietenkään haluta. Tämä riittää meille ja muistot pysyvät. Siihen ei rahaa tarvita. Palataan normaaliin ja pysytään siellä. Sijoilla 30 - 40. 

Ensi kesänä paistaa taas aurinko ja Urskissa  pallo osuu autotarvikeliikkeen laitamainokseen. Se ääni ja se tunne!