Rauhanaatteeni

Lapsena leikin sotaa. Minulla oli monta pataljoonaa muovisia näköisvaloksia toisen maailmansodan sotilaista ampumassa kiväärillä, heittämässä kranaattia tai suuntaamassa sinkoa. 

Ryhmittelin joukkojani hiekkalaatikolla hyökkäys- ja puolustusasemiin. Kaivoin juoksuhautoja ja bunkkereita. Räjäyttelin sotilaitani papateilla tai ammuin myöhemmin ilmakiväärillä. Käytössäni oli myös pienoistykki, jossa oli jonkinlainen jousiviritteinen laukaisujärjestelmä ja muovisia ammuksia. Kaikki sotalelut näyttivät hyvin todellisilta.

Palava muovisotilas haisi ikävältä. 

Kokosin myös muovisia pienoismalleja: hävittäjiä, panssarivaunuja ja sotalaivoja. 1970-luvulla lentokoneita kiinniteltiin kattoon siimoilla ja niitä oli monilla pojilla makuuhuoneissa. Minäkin painoin silmäni kiinni iltarukouksen jälkeen Jeesus mielessä ja Messerschmidtin tai Spitfiren ulvonta korvissani. 

Tylsinä iltapäivinä ammuin koottavia lentokoneita ilmakiväärillä tai räjäyttelin niitä rautakaupasta saaduilla leikkiräjähteillä salaa. Vaikka ilmakiväärin käyttö oli jotakuinkin sallittua, eikä kiinanpommien tai papattien hankkiminen ollut vaikeaa, kalliiden pienoismallien tuhoaminen oli silti arveluttavaa. Ainakin taloudellisessa mielessä. Muuten pikkupoikien sotahommiin suhtauduttiin, jos nyt ei aivan kannustavasti, niin ainakin sallivasti. 

Olin ylpeä isoveljieni uniformuista ja natsoista. Opettelin ulkoa sotilasarvot ja arvomerkit. Äidin ruohotupsua muistuttava muovinen suihkulakki toimi sissipekan viidakkokypäränä ja isän kävelykeppi rynnäkkökiväärinä. Lähimetsässä leikittiin pumpumia. Kioskilta sai ostaa kuvitteellisia arvomerkkejä, kokardeja ja muuta militaaririhkamaa ja niitä liimailin punaiseen takkiini, jota pidin maastopukuna. Silloin en tiennyt, että olin värisokea ja ihmettelin kun isot pojat naureskelivat kirkkaan punaiselle sissiasulleni.

Rakensin raketteja ja pudottelin laskuvarjojääkäreitä katolta leipäpusseista tehdyillä laskuvarjoilla. 

Hieman vartuttuani aloin lueskelemaan korkkareita. Niitä ei jostakin syystä kotona siedetty, mutta Korkeajännitysten sanoma oli keskeinen osa 70-luvun lapsisivistyksen rautaisannosta. Kummallista aikaa, koska sotaleikkejä varjosti hyytävä ydinsodan pelko, hädin tuskin peitelty neuvostoviha ja tahmainen YYA-liturgia.

Noin 14-vuotiaana onnistuin ampumaan ilmakiväärillä talitiaisen. 

Järkytyin ja ryhdyin pasifistiksi eloton, lämmin pikkulintu kämmenelläni ja kyynel silmässä.

Tosin siihen vaikutti talitintin ampumisen lisäksi samaan aikaan tapahtunut uskosta luopuminen. Se johtui siitä, että jouduin käymään pyhäkoulussa, jota piti armeijan leivissä ollut maallikko. Erään kerran pyhäkoulun päätteeksi menimme pelaamaan pesäpalloa jääkiekkokaukaloon. Pyhäkoulun opettaja löi pallon suoraan naamaani. Se oli tietysti vahinko, mutta minulle se oli selvä merkki. Jumalaa ei ole, armeijaan en mene, pesäpalloa vihaan ja jääkiekkoa välttelen. Pyhäkoulu loppui siihen.

Maailmani oli militarismin läpäisemä hiekkalaatikko, johon oli sotkettu roima annos uskonnollista ja isänmaallista hurmosta, kehnosti käsiteltyä historiaa, uniformuestetiikkaa ja poikaviihdekirjallisuuden hölmöä sankariunta.

Luulin joskus, että lapsista tulee aikuisina pasifisteja ja kaikki oikeasti nauravat militarismille. Taisin siinäkin erehtyä.