"Ehkä pitää sitten tehdä jotakin muuta" Erään toimialan loppu.

Olen vuosikymmeniä seurannut vaimoni uraa keraamikkona. Se on upea ammatti. On mahtavaa nähdä, miten ihminen rakastaa työtään ja tuottaa tuhansien vuosien ikäisellä tekniikalla kauniita ja hyvin toimivia esineitä. 

Kohta ammattikeraamikkoja ei enää ole.

Kulutustottumukset muuttuvat ja tekniikat kehittyvät. Ihmiset tarvitsevat autoja, eineksiä, hyvinvointi- ja viihdepalveluja. Ihmiset ostavat mieluummin halpoja etelänmatkoja, halpaa elektroniikkaa ja kehitysmaiden tehtaissa valmistettuja massa- ja halpatuotteita kuin paikallista taidekäsityötä. 

Se on ymmärrettävää. Tämä muutos on jo tapahtunut, eikä sille taida voida mitään. 

Silti tuntuu ikävältä, että marginaalisen, harmittoman toimialan hiipumista vauhditetaan yhteiskunnan aktiivisilla toimilla.   

Suomessa on edelleen runsaasti ammatillisen tutkinnon ja korkeakoulututkinnon suorittaneita keraamikkoja, jotka tuntevat keramiikan kemian ja fysiikan erinomaisesti. Muutaman vuosituhanteen perinteen, nykyaikaisen tutkimus- ja kehittämistyön tuloksena keraamikot tietävät, mitä tekevät.

Koska keraamikot monista muista taiteilijoista ja käsityöntekijöistä poiketen valmistavat ruokailussa tarvittavia käyttöesineitä, ovat keraamikot päässeet Ruokaviraston erityisen huomion kohteeksi. 

Keramiikkaa on käytetty muutama vuosituhat menestyksellisesti ruokien ja juomien säilytyksessä ja astioina. Vuonna 2019 ruokavirasto ohjeisti ja aloitti toteuttamaan vuonna 2004 tehdyn EU-direktiivin ja vuonna 2006 säädetyn elintarvikelain määräyksiä. Käyttökeramiikasta tuli tällä vuosituhannella elintarvikekontaktimateriaalia. 

Keraamikot ovat nyt elintarvikekontaktimateriaalin valmistajia. Heidän erityinen tehtävänsä on raportoida työstään ruokaviraston asiantuntijoille.

Elintarvikekontaktimateriaalin valmistajat - eli tässä tapauksessa entiset keraamikot - ovat nyt uuden edessä. He eivät enää valmista esineitä vaan he ovat osa elintarvikekontaktimateriaalien toimitus- ja käyttöketjua. Tämän ketjun ensisijaisena tavoitteena on huolehtia siitä, että ketjuun osallistuva ei a) vaaranna elintarviketta nauttivan ihmisen terveyttä, tai b) aiheuta sopimattomia muutoksia elintarvikkeen koostumukseen, tai c) aiheuta elintarvikkeen aistinvaraisten ominaisuuksien heikentymistä. 

Keraamikon ja peruskoulun historiaa lukeneen näkökulmasta tämä vaikuttaa aika fiksulta. Antiikissahan elintarvikkeiden hyvän säilyttämisen vuoksi taidettiin ottaa laajamittaiseen käyttöön keramiikkaesineitä. Haluaako ruokavirasto edistää keramiikan käyttöä? Hienoa. Saadaankohan vauhtia kestävään kulutukseen ja lähituotantoon? 

Valitettavasti ei. 

Pitkälti toistakymmentä vuotta "elintarvikkeen kanssa kosketukseen joutuvista materiaaleista" annetun EU-säädöksen säätämisen jälkeen on ruokavirasto ottanut asiakseen toteuttaa elintarvikekontaktimateriaalin valvonnan omalla pettämättömällä virastologiikallaan maaliin asti. Logiikka menee näin: maailma alkaa elintarvikekontaktimateriaali -käsitteen keksimisestä,  Euroopan parlamentin ja neuvoston asetuksen (EY) N:o 1935/2004 ja Elintarvikelain (23/2006) säätämisestä. Sitä ennen maailma oli tyhjä ja autio.

Vuonna 2019 ruokavirasto alkoi järjestää maailmaa sellaiseksi kuin se on  Elintarvikkeen kanssa kosketukseen joutuvia materiaaleja ja tarvikkeita koskevassa valvontaohjeessa kuvattu. Tarkoituksena on "rajoittaa materiaaleista ja tarvikkeista elintarvikkeisiin siirtyvien kemikaalien määrä minimiinsä - tasolle, mistä ei ole haittaa ihmisen terveydelle." 

Herää kysymys, olivatko vanhassa maailmassa ammattikeraamikkojen tuottamat astiat aiheuttaneet terveydellistä vaaraa ihmisille, sopimattomia muutoksia elintarvikkeiden koostumukseen tai aiheuttaneet aistinvaraisten ominaisuuksien heikkenemistä? 

Aika moni on kai syönyt posliinilautaselta tai juonut kahvia keraamisesta mukista. Onko mennyt henki tai tullut astian takia tauti? Ei voi tietää. Varmaa on, että viime vuosina lähes kaikki kuolleet ovat joskus syöneet posliinilautaselta. Kohta tiedetään enemmän, kun ruokavirasto pelastaa meidät tästä epätietoisuudesta. 

Se, että keramiikka on ollut vuosituhansia yksi eniten elintarvikkeiden käyttöön liittyvä materiaali, ei merkitse elintarvikekontaktimateriaalin valvonnan kannalta yhtään mitään. Maailma luotiin vasta vuonna 2004.

Niinpä entinen keraamikko, nykyinen elintarvikekontaktimateriaalin valmistaja ja potentiaalinen ruokamyrkyttäjä, on velvollinen osoittamaan, että hänen valmisteensa on direktiivin, lain ja ruokaviraston tulkinnan mukaan vaatimustenmukainen elintarvikekontaktimateriaali.

Entisen keraamikon on liitettävä tuotteisiinsa kirjallinen ilmoitus vaatimustenmukaisuudesta. Virasto vieläpä toteaa, että ilmoittaminen koskee kaikkia kaupan vaiheita. Asiakirjan tulee sisältää enemmän tekstiä kuin studiokeraamikon nettisivuilla keskimäärin on sisältöä. 

Suhteellisuudentaju loistaa tässä asiassa poissaolollaan. Ruokavirastossa työskentelee lähes tuhat ihmistä. Studiokeraamikkoja on - tai oli - Suomessa, niin kuka tietää? Ehkä jokunen kymmen. Virasto näyttää olettavan, että kaikki muutkin maailman toimijat tekevät päätyökseen asiakirjoja ja selvityksiä. 

Ilmeisesti ruokavirastossa ajatellaan, että keraamikko laittaa hallintopäällikkönsä laatimaan näitä dokumentteja? Niinhän hän tekeekin, tosin hallintopäällikkö on myös toimitusjohtaja, siivooja, markkinointiassistentti, dreijari, suunnittelija, logistiikka-asiantuntija, IT-tuki, myyjä ja työterveyspsykologi. Muun muassa.  

Aivan erityisen absurdiksi vaatimustenmukaisuuden osoittaminen tulee siinä kohdassa, jossa ruokavirasto vaatii, että vaatimuksenmukaisuus pitää osoittaa tutkimuksilla. Tutkimukset ovat kontaktimateriaalialan toimijan omalla vastuulla ja he vastaavat - tietenkin - myös itse kustannuksista. Jos entinen studiokeraamikko - nykyinen elintarvikekontaktimateriaalin valmistaja - valmistaa vuoden aikana vaikkapa 20 teepannua ja 200 puurokuppia, 300 kahvikuppia ja 500 teekuppia, jokaisesta tuotesarjasta pitää tehdä laboratoriotutkimukset. Jokainen testi maksanee vähintään parisataa euroa. Jos lasitetta tai massaa muuttaa, pitää teettää uusi laboratoriotesti. Sivusta seuranneena veikkaan, että massat ja lasitteen raaka-aineet vaihtuvat studiokeraamikolla hieman useammin kuin ruokavirastossa pääjohtaja. 

Samat säännöt koskevat Paulan pajaa, jonka tuotannon vuosiliikevaihto saattaa olla alle 20.000 vuodessa ja monikansallista pörssiyhtiötä. Meidän kesken: Paulalle tämä on iso kustannus. Valtava kustannus. Ruokavirastolle tai pörssiyhtiölle tuo on niin pieni rahasumma, että siellä tällaisen rahasumman merkitystä ei voi käsittää.

Eikä siinä kaikki. Jos studiokeraamikon liikevaihto ylittää vuodessa 15.000 euroa, on keraamikon - eikun elintarvikekontaktimateriaalin valmistajan - maksettava joka vuosi 150 euron tarkastusmaksu. Eli entinen keraamikko maksaa yhden prosentin liikevaihdostaan viranomaiselle siitä, että keramiikka soveltuisi elintarvikekäyttöön. Tämä on todellinen prosenttiliike. Joskus oli puhetta, että julkisista rakennusinvestoinneista olisi tyylikästä maksaa prosentti taiteelle (ei tietenkään tosin koske keramiikkaa - varsinkaan elintarvikekontaktimateriaalia). Nyt entinen keraamikko maksaa pahimmillaan vuodessa prosentin liikevaihdostaan viranomaiselle tarkastuksesta, jossa tullaan toteamaan, niin kuin on monta tuhatta vuotta jo tiedetty, että tämä keramiikkahan  taitaa olla vaatimustenmukaista elintarvikekontaktimateriaalia! 

Ruokaviraston järjestämässä koulutuksessa asiantuntija oli sanonut järkyttyneelle entiselle keraamikolle, joka oli alkanut miettiä koko ammattinsa harjoittamisen mielekkyyttä, että "Ehkä pitää sitten tehdä jotakin muuta".

Olisikohan ruokavirastossa entisille keraamikoille hommia?

Jos ei, niin olisiko meillä varaa antaa tälle kuolevalle ammatille arvokas loppu?

Sen pituinen se. 

LÄHDE
https://www.ruokavirasto.fi/globalassets/tietoa-meista/asiointi/oppaat-ja-lomakkeet/yritykset/elintarvikeala/kemialliset-vaatimukset/kontaktimateriaalit/fcm_valvontaohje_17018_5_fi.pdf