Positiivisia ajatuksia

 

Yhä useammin tuntuu siltä, että olen ilonpilaaja, ylimielinen känkkäränkkä, synkkä ja kaiken kaikkiaan aina arrogantti ärrimurri. Olen saanut vahvistuksia havainnoilleni lähipiiristänikin.

Jostakin syystä en ole tästä negatiivisuudestani ja pessimismistäni niin huolestunut kuin ehkä pitäisi olla. Pärjään mörököllinä popsimieni mielialalääkkeiden avulla ja siksi, että en ole keksinyt vielä syytä, miksi minun pitäisi olla alati aurinkoinen, koko ajan iloinen ja päivät pääksytysten positiivinen.

Katsokaahan, jo jonkin aikaa minusta on tuntunut siltä, että maailma ei ole kovin positiivinen paikka.

Aloitetaan vaikka sodista.

Nuorena, silloin kultaisella kahdeksankymmentäluvulla, olin optimistinen ja syvästi pasifistinen. Olen pasifisti edelleenkin ja osa-aikainen, lyhyen aikavälin optimisti - tarvittaessa. Mutta se ei poista sitä tosiasiaa, että kaikista rauhanaatteellisista ponnisteluistani huolimatta maailmassa on edelleen varsin lupaavat sotimisnäkymät, eikä mikään viittaa siihen, että into sotimiseen olisi vähenemässä. 1980-luvulla sentään vastustettiin sotimista, nyt jännätään sitä, kuka voittaa.

Toinen elämän alue, jossa pitäisi ilmeisesti olla huomattavasti enemmän positiivista tunnetta, on kotiseutu ja aluekehittäminen. Työssäni joudun olemaan tällaisten asioiden kanssa tekemisissä.

Olisi outoa suhtautua positiivisesti kotikaupunkini Mikkelin tai sitä ympäröivän maakunnan kehitykseen, koska mitkään mittarit eivät ole olleet moneen vuoteen alueen kukoistavan kehityksen kannalta kovinkaan mairittelevia. Silti pitäisi yhtyä optimististen lehtiskribenttien kuoroon ja ylistää, että ihan kohta asiat alkavat kääntyä parempaan suuntaan Mikkelissäkin.  En ymmärrä miksi.  Väestö vanhenee ja vähenee, asunnot halpenevat, eli varallisuuteni pienenee, työpaikkoja katoaa, nuoriso voi huonosti, verot ovat korkeat, eikä Mikkeliin koskaan rakenneta jalkapallostadionia.

Miksi tässä nyt pitäisi sitten olla niin kovin positiivinen? En ymmärrä. Ja oikeastaan minusta on hyvä juttu, että jossakin väki vähenee.

Erityisen hankala on olla kovin optimistinen, kun ajattelen luontoa. Kotiseudullani luonnon katoaminen on helppo havaita. Mökkireissuillani näen, kuinka hakkuuaukeat laajenevat samaan tahtiin, kun rantoja rakennetaan umpeen. Lokkien huudon sijaan kuulen stereoiden mölinää ja lajitovereiden örvellystä. Veden väri on mökkijärvessä kohta pikemminkin stauttia kuin laageria.  Kippis!  Tästäkö pitäisi olla iloinen?

Onko elämäni sitten synkkää ja ikävää? Ei suinkaan!

Minusta olisi paljon ikävämpää ja ahdistavaa yrittää teeskennellä positiivisuutta maailmassa, joka ei ole sellainen. Minusta on hauskaa, kiinnostavaa ja innostavaa tarkkailla omaa hölmöyttäni ja ihmiskunnan typeryyttä ja kaikkea sitä outoa, mitä ympärillämme tapahtuu sellaisena kuin se on. Erityisen hauskaa on seurata perusteetonta optimismia.

Ihminen on hassu otus. Se nauttii kummallisista asioista niin kuin minäkin nautin. Nauran tälle kaikelle, vaikka monet näkemäni asiat ovat oikeasti surullisia. Naurammehan Ohukaiselle ja Paksukaisellekin, kun he lyövät kermakakkuja toisten ihmisten naamaan. Ei kermakakun saaminen naamaan ole kivaa.  Se on ikävä juttu, mutta me nauramme sille silti.  Niin minäkin teen.

Ja voihan loppu silti olla onnellinen. Mistä sen tietää? Toivottavasti on.