Lento AY666

Olen lentänyt harvakseltaan. Pelkään lentämistä ja vihaan mökkitonttini ylle pitkiä, valkoisia viiruja jättäviä mölysukkuloita. 

Tänään pääsen lennolle ja olen entistä vakuuttuneempi siitä, että kyseessä ei ole tavanomainen liiketoiminta vaan kultti, johon koko ihmiskunta osallistuu.

On vaikea kuvitella Suomessa pyhempää paikkaa kuin lentokenttä. Lentokentät ovat valtion ja kuntien erityisessä suojelussa ja niiden ylläpidosta ollaan valmiita maksamaan mitä tahansa. 

Rauta- ja moottoritiet johtavat Helsingin lentokentälle. Kohta rakennetaan uusi lentorata. Tunneli Tallinnaan lähtee aikanaan lentokentältä.

Mikkelissä pidetään lentokenttää, vaikka ei ole edes lentoja. 

Lentäminen on harras kokemus ja merkittävämpi kansakuntaa yhdistävä tekijä kuin Kalevala tai peruskoulu puhumattakaan kirkosta. Ihminen, joka ei ole lentänyt, ei ole kunnon kansalainen. Ihminen, joka lentää paljon on arvokkaampi kuin vähän lentävä henkilö.

Lentokentälle saavutaan kuin kirkoon. Ja kirkkoja lentokentät ovatkin. Helsingin lentokenttää rakennetaan taatusti kauemmin kuin Iisakin kirkkoa. Tämä ilmailun temppeli ei koskaan tule olemaan valmis, koska seurakunta kasvaa alati.

Saavun kentälle syvältä maan alta ja astun korkeuksiin johtaville liukuportaille. Monen kiirastulen kautta päädyn portille, jossa minut punnitaan ja arvioidaan. Joudun riisumaan kenkäni, tunnustamaan aikomukseni ja päämääräni kultin ilmeettömille todistajille.

Kun pääsen lennon esikartanoon, ei minulta todellakaan mitään puutu! Katto on korkealla, lattiat kiiltävät ja taxfreehymy huumaa aistini!

Tunnen olevani osa tätä seurakuntaa. Meitä yhdistää pian koittavan väkivaltaisen kuoleman pelko ja luja usko, että saamme luonnon moninaisuuden kukistettua ihan pian, jos vain ahkerasti uhraamme aikamme, rahamme ja henkemme ilmailulle!

Lentokentän pyhä kolminaisuus muodostuu artdirectorista, copywriterista ja pyhästä brändistä. Mikään maailma ei ole niin rikkumattoman täydellinen mainonnansuunnittelutoimiston luomus kuin terminaali.  

Terminaaliin on luotu ihana maailma, jossa Iittala on tässä, Marimekko tuossa ja kas, Joulupukki vilkuttelee tuolla! Suomi on kaunis ja juuri sellainen kuin mainonnansuunnittelutoimisto haluaisi meidän sen näkevän. Ja totisesti; siltä se näyttää, minä näen sen, hallelujaa! Vessassa visertävät sukupuuttoon kuolevat linnut, mikä muistuttaa siitä, että terminaalissa näytettävä Suomen rikkumaton luonto on oikeasti yhtä totta kuin Joulupukki. 

Täällä istun, muiden kaltaisteni joukossa, housut prässättynä ja tukka kammattuna tätä messua varten. Odotan. Pari ylimääräistä parfyymisuihkausta leijuu ympärilläni, jotta pelkoni lemu ei pilaisi toisten tunnelmaa.

Protestiksi piereskelen mahdollisimman paljon. Pälyilen kelloa jo ennen puoltapäivää ja mietin, kuinka aikaisin voin ottaa oluen.

Positiivisia ajatuksia

 

Yhä useammin tuntuu siltä, että olen ilonpilaaja, ylimielinen känkkäränkkä, synkkä ja kaiken kaikkiaan aina arrogantti ärrimurri. Olen saanut vahvistuksia havainnoilleni lähipiiristänikin.

Jostakin syystä en ole tästä negatiivisuudestani ja pessimismistäni niin huolestunut kuin ehkä pitäisi olla. Pärjään mörököllinä popsimieni mielialalääkkeiden avulla ja siksi, että en ole keksinyt vielä syytä, miksi minun pitäisi olla alati aurinkoinen, koko ajan iloinen ja päivät pääksytysten positiivinen.

Katsokaahan, jo jonkin aikaa minusta on tuntunut siltä, että maailma ei ole kovin positiivinen paikka.

Aloitetaan vaikka sodista.

Nuorena, silloin kultaisella kahdeksankymmentäluvulla, olin optimistinen ja syvästi pasifistinen. Olen pasifisti edelleenkin ja osa-aikainen, lyhyen aikavälin optimisti - tarvittaessa. Mutta se ei poista sitä tosiasiaa, että kaikista rauhanaatteellisista ponnisteluistani huolimatta maailmassa on edelleen varsin lupaavat sotimisnäkymät, eikä mikään viittaa siihen, että into sotimiseen olisi vähenemässä. 1980-luvulla sentään vastustettiin sotimista, nyt jännätään sitä, kuka voittaa.

Toinen elämän alue, jossa pitäisi ilmeisesti olla huomattavasti enemmän positiivista tunnetta, on kotiseutu ja aluekehittäminen. Työssäni joudun olemaan tällaisten asioiden kanssa tekemisissä.

Olisi outoa suhtautua positiivisesti kotikaupunkini Mikkelin tai sitä ympäröivän maakunnan kehitykseen, koska mitkään mittarit eivät ole olleet moneen vuoteen alueen kukoistavan kehityksen kannalta kovinkaan mairittelevia. Silti pitäisi yhtyä optimististen lehtiskribenttien kuoroon ja ylistää, että ihan kohta asiat alkavat kääntyä parempaan suuntaan Mikkelissäkin.  En ymmärrä miksi.  Väestö vanhenee ja vähenee, asunnot halpenevat, eli varallisuuteni pienenee, työpaikkoja katoaa, nuoriso voi huonosti, verot ovat korkeat, eikä Mikkeliin koskaan rakenneta jalkapallostadionia.

Miksi tässä nyt pitäisi sitten olla niin kovin positiivinen? En ymmärrä. Ja oikeastaan minusta on hyvä juttu, että jossakin väki vähenee.

Erityisen hankala on olla kovin optimistinen, kun ajattelen luontoa. Kotiseudullani luonnon katoaminen on helppo havaita. Mökkireissuillani näen, kuinka hakkuuaukeat laajenevat samaan tahtiin, kun rantoja rakennetaan umpeen. Lokkien huudon sijaan kuulen stereoiden mölinää ja lajitovereiden örvellystä. Veden väri on mökkijärvessä kohta pikemminkin stauttia kuin laageria.  Kippis!  Tästäkö pitäisi olla iloinen?

Onko elämäni sitten synkkää ja ikävää? Ei suinkaan!

Minusta olisi paljon ikävämpää ja ahdistavaa yrittää teeskennellä positiivisuutta maailmassa, joka ei ole sellainen. Minusta on hauskaa, kiinnostavaa ja innostavaa tarkkailla omaa hölmöyttäni ja ihmiskunnan typeryyttä ja kaikkea sitä outoa, mitä ympärillämme tapahtuu sellaisena kuin se on. Erityisen hauskaa on seurata perusteetonta optimismia.

Ihminen on hassu otus. Se nauttii kummallisista asioista niin kuin minäkin nautin. Nauran tälle kaikelle, vaikka monet näkemäni asiat ovat oikeasti surullisia. Naurammehan Ohukaiselle ja Paksukaisellekin, kun he lyövät kermakakkuja toisten ihmisten naamaan. Ei kermakakun saaminen naamaan ole kivaa.  Se on ikävä juttu, mutta me nauramme sille silti.  Niin minäkin teen.

Ja voihan loppu silti olla onnellinen. Mistä sen tietää? Toivottavasti on.