Miten meni niinkun omasta mielestä?

Viikonvaihteessa tuli 20 kuukautta täyteen asunnon myyntiä. Tuloksena oli asuntomme katselua välittäjän webbisivuilla 1531 kertaa ja kaikissa verkkopalveluissa 10360 kertaa. Asuntoamme katsottiin videolla 540 kertaa.

Viimeisin näyttö oli maanantaina. Kävijoitä näytöissä on ollut ehkä 10. Tarjouksia tuli nolla ja kauppoja ei yhtään.

Harmittaako? Hieman. Toisaalta lähes kahden vuoden mittainen asunnonmyyntirupeama panee miettimään elettyä elämää.

Ostimme sadan neliön rivitaloasuntomme viisi vuotta sitten noin 180.000 euron hinnalla. Vuonna 1974 rakennetussa rivitalossa on tehty LVI- ja julkisivuremontti ja hommattu kaukolämpö. Sijainti on ihan ok; pari kilometriä Mikkelin torilta ja 1970-luvun asunnon pohja on kiva - avara.

Aloitimme myynnin kesällä 2017 maltillisella 169.000 euron tarjouskaupalla. Vuonna 2018 pudotettiin hinta 149.000 euroon. Ei tarjouksia.

Miksi haluttiin edes myydä? Koska lapset ovat yli 20-vuotiaita ja  enimmäkseen oleilevat omillaan. Meille kahdelle riittäisi puolet noista neliöistä. Yksi huone on ollut käytännössä tyhjä jo muutaman vuoden.

Aikanaan ajattelin, että myydään tämä pois ja ostetaan halvempi ja pienempi keskustammasta. Laina lyhenee, vastike pienenee ja sitten voi ostaa mökille puuveneen.

Nyt taitaa olla niin, että rivarista tuli loppusijoituspaikka.

Eläkelaskurin lisäksi olen alkanut harjoittelemaan Excellillä myös lainanlyhennysten laskemista. Huomaan, että taloudenpitoni on ollut optimistista.

Noin 23 vuoden mittaisella asunnonomistajaurallani Mikkelissä olen onnistunut päätymään tilanteeseen, jossa minulla on edelleen noin 100.000 euroa lainaa asunnosta, joka ei mene kaupaksi.

Toivottavasti pankki ei ajattele näin. Tuskin ajattelee. Ei sen tarvitse, koska sekä minun, pankin että koko kansan talous perustuu optimismiin, ei ikäviin asioihin. Talous on uskoa omaan hyvään. Siksi asuntokauppaa tarkastellaan toteutuneiden kauppojen kautta. Ei toteutumattomien.

Minäkin uskon omahyväisesti, että kaikki järjestyy, mutta sen verran on kai tarkasteltava uskon ulkopuolisia asioita, että voi kohdentaa uskonsa mahdolliseen.

Nyt näyttäisi siltä, päin vastoin kuin ennen ajattelin, että tulevaisuuden suunnitelmia ei sittenkään voi rahoittaa realisoimalla kiinteää omaisuutta, eli asuntovarallisuutta myymällä. Vielä jokin aika sitten ajattelin, että voimme myydä halvalla ja muuttaa, koska muidenkin vanhojen asuntojen hinnat alenevat. Nyt on otettava lukuun se mahdollisuus, että asunto ei mene lainkaan kaupaksi. Ei millään hinnalla.

Tämäkään ei sinänsä ole ongelma. Ei sitten muuteta. Eipähän tarvitse siivota asuntoa näyttöpäiviä varten. Asunto on ihan kelvollinen ja sitä voisi vaikka rempata. Valitettavasti nyt on kuitenkin keskityttävä pääoman maksamiseen, koska 20 vuoden kuluttua minulla ei ole varaa sekä lyhentää lainaa että maksaa asunnon käyttökustannuksia.

Harmillisinta - noin yleisellä tasolla - on se, että taantuvassa maaseutukaupungissa näyttäisi olevan aika rajalliset mahdollisuudet tehdä muutoksia. Esimerkiksi muuttaa, koska kiinteällä omaisuudella ei näytä olevan kummoista - tai pahimmillaan mitään - vaihtoarvoa. Omaisuus on todellakin "kiinteää".

Asunto-osake pitää minut paikallani, vaikka tahtoisin muuta.

Omaisuuden hidas hupeneminen ja pankille vuokran maksaminen ei sinänsä harmita. Harmittavinta on vaihtoehdottomuus. Olisi ehkä kannattanut maksaa vuokraa jollekin, josta pääsee eroon. En ole aidosti vapaa, no, kuka on?

Olen epäilemättä poikkeustapaus. Luultavasti muut ovat selvinneet asuntokaupoistaan paremmin. Toisaalta saattaa olla niinkin, että kotikaupunkimme väkiluvun tasainen aleneminen voi jotenkin liittyä tähän vapauteni riistoon. Väki vähenee, eikä uusia tule.

Samaan aikaan kaupungin raivaamattomille laitamille, monen kilometrin päähän tästä entisestä esikaupungista nousee tasaiseen tahtiin uusia omakotitaloja, joissa asuu luultavasti sellaisia perheitä, jotka mahtuisivat hyvin tähän mainioon, hyvien kulkuyhteyksin päässä olevaan ja lenkkimaastojen kupeeseen rakennettuun, monien mahdollisuuksien asuntoon.

Kun rakennetaan uusia omakotitaloja laitakaupungille, samalla kun väkimäärä laskee ja vanhat pariskunnat myyvät kilvan omia, isoksi käyneitä perheasuntojaan, saattaa syntyä hassuja tilanteita. Yksi sellainen hassu tilanne voisi parinkymmenen vuoden päästä olla se, että esikaupungin suurissa perheasunnoissa asuu vain yksinäisiä vanhuuksia, sitten pikkuhiljaa asunnot jäävät tyhjiksi. Asuminen hajautuu laitakaupungin omakotitalotasangoille ja keskustassa sijaitseviin Attendon korteereihin. Väliin jää rivitalolähiöiden autioituva slummi.

Onneksi niin ei käy, koska väkiluku lähtee Mikkelissäkin hyvään nousuun ihan kohta. Hommataan yhteistuumin Mikkeliin vihdoin ne kuvaputki- ja sellutehtaat sekä Valtion virasto. Palautetaan autot torin päälle ja kaavoitetaan lisää houkuttavia rantatontteja etätyöntekijöille.

Tähän on hyvä - tai parempi - uskoa.

Eli miten meni? Ei ihan parhaalla mahdollisella tavalla, mutta ensi kerralla menee paremmin.