Tietosuoja, rinnakkaistodellisuus ja pyhäkoulun pudokkaat

Olen ollut puolitoistavuotta tietosuojavastaavana. Olen oppinut paljon,  lähinnä itsestäni ja elämästä yleensä.

Koska jouduin näihin hommiin työuralleni tyypillisellä tavalla, eli sattumalta ja aavistuksen verran vastentahtoisesti, olen tietosuoja-asetuksen, tietosuojailmoitusten, vaikutustenarviointien, henkilötietosopimusten ja tietopyyntöjen lisäksi miettinyt paljon sitä, mistä tässä hommassa oikeastaan on kyse?

Miksi ihminen tarvitsee tietosuojaa? Miksi tietosuoja tarvitsee minua? Miksi ihminen tarvitsee yleensä niin  paljon sääntöjä, asetuksia, työryhmiä, ohjeita ja tietosuojavastaavia? Ja juristeja?

En tietenkään tiedä vastausta, mutta jotenkin se liittyy ihmisotuksen lajityypilliseen toimintaan. Siihen puolestaan kietoutuu valta ja kieli. En ole valtatieteilijä, mutta ajattelen, että ihmisen kaltaisille laumaotuksille on tärkeä löytää paikka laumassa, joka tuo hänelle turvaa, viihdykettä ja mahdollisuuden kokea täyttä ihmisyyttään. Laumassa kaikki eivät ole samanlaisia. Päinvastoin:  laumassa on kiihottavaa eriarvoisuutta, joka tuo elämään jännitystä. Lisäksi laumojen väliset kilvoittelut tekevät ihmisenä olemisesta vielä erityisen koukuttavaa, jopa siinä määrin, että jotkut urvelot haluaisivat kokea toisenkin tuotantokauden.

Ihmiset keksivät jo ammoisina aikoina laadun. Komparatiivin ja superlatiivin. Niiden innoittamana ihminen on kehitellyt muun muassa portaat ja urapolun. Niiden avulla ihminen voi edetä korkeammalle ja jopa aivan ylös, kaikkien muiden yläpuolelle. Koska ihminen on enemmän kallellaan komparatiiviin kuin superlatiiviin, olemme superlatiivipositiossa, eli kaikkein korkeimmallakin tasolla aina pyrkimässä vieläkin korkeammalle tasolle.

Ihminen ei pysähdy, vain jumalat voivat olla pysäkillä kaiken aikaa, muuttumattomina ja lepohommissa. Siksi ne ovat pilviverhon takana, näkymättömissä, fiktion paratiisissa.

Noniin, miten tämä paskanjauhanta liittyy tietosuojaan?

Näin. Luulen, että voidaksemme elää tolkullista, lajityypillistä hyvää elämää, eli nukkua päiväunia, juopotella silloin tällöin, kokea intiimiä läheisyyttä toisten kanssa, puuhata jotakin hyödyllistä ruuan saamiseksi, syödä ja nauraa, tarvitsemme tämän todellisuuden rinnalle rinnakkaistodellisuuden. Todellisuuden jossa voi kasvaa kauas ja vielä sen taa. Jumalten luo ja sieltä eteenpäin.

Tässä rinnakkaistodellisuudessa kukoistavat tarinat, uskomukset, totuudet, valta ja rajaton mielikuvitus. Siellä rakennamme maailman ja itsemme moneen kertaan uudelleen milloin mistäkin syystä. Sittemmin, kun maailmaan on onnistuttu ahtaamaan moninkertaisesti enemmän tarinoita kuin ihmisiä, ovat tarinat jo tärkeämpiä kuin ihmiset itse. Tässä tarinamyllyssä olemme keksineet muun muassa sen, että kaikista arvokkainta ihmisessä on tieto ihmisestä. Eli henkilötieto.

Se on osa kaunista ja menestyksellistä kasvutarinaa, jossa juoppouteen ja irstailuun taipuvasta hyväntahtoisesta ja huonoon vitsailuun lankeavasta laiskurista on luotu dynaaminen kuluttaja, veronmaksaja, reservinupseeri, kuntosaliyrittäjä, ravintoterapeutti, juontaja, hyvinvointivalmentaja, tutkijan urapolun ohjausryhmän puheenjohtaja ja enkelisijoittaja. Muutamia mielenkiintoisimpia positioita mainitakseni.

Tässä kokonaisuudessa on päivän selvää, että kukaan ei enää mitenkään, missään olosuhteissa aivan täydellisesti pärjää sillä, minkä jokainen peruspekka oppii takapihan pallopeleissä, kodin ruokapöydässä, pyhäkoulussa ja peruskoulun oppitunneilla. 

Tarinatehtaissamme on keksitty, että ihmisen tehtävä on ensisijaisesti palvella tarinoita. Yksi niistä on se, että ihminen on kavala otus, joka kusettaa toisia ihmisiä heti, kun tilaisuus koittaa. Toinen on se, että maailma on paljon monimutkaisempi, kuin ihminen voi käsittää ja siksi maailma on kaikkea muuta kuin sitä, mitä on välittömässä arkisessa ympäristössäsi. Koska maailma on paha ja monimutkainen, sitä pitää selittää ja rajoittaa. Siksi kielestä on tehty oppi. Kielioppi. 

Ongelma on se, että vaikka tekisimme kuinka upean ja hienostuneen sarjan sääntöjä ja kuvauksen kaikista mahdollisista puheen poikkeuksista, ei juuri kukaan koskaan puhu kielioppia, vaikka keksisimme kielioppirikkomuksista mitä huikeimpia rangaistuksia. Me vain puhumme ja opimme puhumaan omia aikojamme. Jos kaikki kielet, vieraatkin kielet, pitäisi oppia vain kielioppia opetellen ja suostuisimme hyväksymään vain kieliopin mukaisen puheen, voisi jäädä jokunen olut tilaamatta vastarannan maan baarissa.

Tämän hontelon pähkäilyn siirrän sellaisenaan ja väkivaltaisesti suoraan tietosuojaan. Luulen, että me kaikki aika hyvin kaikesta maailman monimutkaisuudesta huolimatta toimimme niin, että emme jatkuvasti vietä aikaamme toisten ihmisten yksityisyyttä loukaten.  Useimmilla alkaa omatunto kolkuttamaan, jos levittelee toisten sairauskertomuksia somealustoilla. Noin yleensä ottaen pärjäämme kohtuuhyvin keskenämme. Toisia kunnioittaen ja huomioon ottaen. Pääsääntöisesti. Ei elämää, ihmisten kanssa olemista saati edes työn tekemistä kannata opetella pänttäämällä tietosuoja-asetusta, julkisuuslakia tai tiedonhallintalakia tai mitään lakia.   

Toinen juttu on sitten se, että koska olemme rakentaneet tarinoiden, kielioppien ja lakien alati kasvavan rinnakkaistodellisuuden, jossa työskentelee noin 6/7 maapallon väestöstä, meidän pitää jotenkin pitää aisoissa luomaamme tarinatehdasta ja sen helvetillistä sääntösampoa. Tässä kohtaa sepittämämme tietosuoja-asetus koettaa pitää kurissa sepittämäämme data- ja sometaloustarinaa, joka jauhaa sosiaaliturvatunnuksistamme, ostotositteistamme ja paikkatietolokeistamme valtavia kasoja runoilemaamme rahaa niille laumamme jäsenille, jotka eivät olleet erityisen tarkkaavaisia pyhäkoulussa. 

Tässä kohtaa ehkä tarvitaan tietosuojaa ja tietosuojavastaavaa. Siellä rinnakkaistodellisuuden puolella. Ehkä. Tosin mieluummin juon mökkilaiturilla viskiä.