Pekka Uotila: Taide, keramiikka ja keraamikon mies

Luin Hesarista 1.12.2024 Vilja-Tuulia Huotarisen erinomaisen esseen taiteesta ja sen merkityksestä. Olin kaikesta hyvin samaa mieltä. Huotarinen kirjoitti kirjailijana tietenkin lähinnä runoudesta. Aika usein taide mielletäänkin kirjallisuudeksi, musiikiksi tai kuvaamataiteeksi. Arjesta ja materiasta puhdistettu ilmaiseminen on jotenkin luontevampaa mieltää taiteeksi.

Huotarinen kirjoittaa, että taidekokemuksessa merkityksellistä on se, että se näyttää ihmisen osana todellisuutta hyvässä ja pahassa, osana muita ihmisiä ja olosuhteita. Minä rakennan yhteyttäni tähän maailmaan ja kyseenalaistan sen ilmiöitä keramiikan avulla. Minulle merkityksellisin taidekokemus on kuppi.

Työskentelen valtavassa puhetehtaassa, joka tuottaa standardoituja todistuksia, hakemuksia, raportteja ja lausuntoja. Ja tietenkin rahaa. Minun tehtäväni on kuluttaa rahaa, jotta voisimme ansaita sitä lisää.

”Taiteen tehtävänä on ihmisen kytkeminen kiinni tunteisiinsa ja niiden kautta ympäristöön. Leipä ja sirkushuvit riittävät pitkälle. Mutta kun ne loppuvat, vain taide meidät vapauttaa.”

Kun asetan käsin dreijatun, puu-uunissa poltetun kahvikuppini työpaikkani, tämän valtavan puhetehtaan kahvilan pöydälle, vapaudun hetkeksi siitä tunteesta, että olen vain osa jotakin. Kun kosketan huulillani kuppia ja kulautan kurkkuuni samaa kahvia, kuin sadat muut juuri samalla hetkellä, ainoa asia joka yhdistää minut johonkin tehtaan ulkopuoliseen kokonaiseen ja konkreettiseen, on kupin karhea, ohut pinta. Se on ohikiitävää vapauden tunne.

Taide on parhaimmillaan outoa, kiusallista ja epämukavaa. Taidekokemus on yksi harvoista asioista, jotka tekevät elämän suorittamisesta jotenkin mielekästä. Ja kun puhun taiteesta, tarkoitan keramiikkaa. Tietenkin teatteri, kuvataiteide, musiikki ja kirjallisuus ovat merkittäviä kulttuuri- ja taideinstituutioita, mutta kokemuksena keramiikka on minulle juuri sitä, mikä vie vaarallisille ja oudoille vesille.

”Taiteen tehtävä on luoda yhteyksiä aikojen, asioiden ja ilmiöiden välille. Eikä siihen välttämättä tarvita tekijää. Hän tietää teoksensa vastaanotosta yleensä kaikkein vähiten.”

Vaimoni on keraamikko. Kuulen keramiikkaa yöllä sängyssä, herään keraamikkoaamuun, hengitän keramiikkaa olohuoneessani. Luulen, että hän ei tiedä olevansa taiteilija. Hän uskoo olevansa käsityöläinen, koska hän myy valmistamiaan kahvikuppeja verkkokaupassa, voidakseen osallistua asuntolainamme lyhennyksiin. Kesti kauan, ennen kuin hän suostui apurahahakemuksia varten esittäytymään lomakkeilla taiteilijana. Minusta näyttää edelleen siltä, että taiteilijuus ei tartu häneen.

Juuri siksi kaikki se, mitä hän ei esitä apurahahakemusten portfolioissa on aivan erityisesti taidetta tai sitä, mikä luo tästä maailmasta yhteyksiä siihen, mitä ei oikein voi olla. Se mikä taidekeramiikassa on, on suora yhteys maahan ja materiaan. Se, mitä ei oikein enää voi olla, on omin käsin tehty maailma. Ammattikeraamikko on vaarallinen ja outo otus maallisuudessaan ja kehollisuudessaan. Sellainen kyseenalaistaa yhteiskuntamme perusarvot. Minulle se kokemus on taidetta.

Pohdimme paljon enemmän tunteitamme, kokemuksiamme ja näkemyksiämme kuin sitä, miten materiasta tuli ihminen. Olemme valovuosien päästä siitä maailmasta, jossa pyhää oli tehdä savesta ihminen - tai mitä tahansa. Materia ostetaan painamalla ruudulla kuvaa ja sitten sen tuo ovelle Wolttikuski. Tietenkin kahvikuppi on vain kahvikuppi. Sanatkin ovat vain sanoja ja musiikki vain ääniä. Silti jotkut kahvikupit ovat merkityksellisempiä kuin toiset. Toiset on tehty, jotta niistä voisi juoda kahvia ja toiset siksi, koska oli tehtävä kahvikuppi ilman käyttäjäkokemuksen mietintää tai pätevää brändistrategiaa.

”Elämän, koko tämän rikkinäisen ja kauhean elämän, merkityksestä taiteilija kai tietää jotain. Me mietimme sitä päivät pääksytysten.”

En tiedä, mitä taiteilija tietää, mutta keramiikkakuppi kädessäni minä mietin, miten hyödytön se on. Mietin, että sen tekijä luulee ehkä myyneensä minulle kupin tai ehkä hyvää omaatuntoa, hyvinvointia tai designia, mutta minä ostan hyödyttömyyttä saadakseni etäisyyttä siihen, minkä vanki olen: hyödyntavoittelun, hyvinvointikilvoittelun, kuluttamisen ja tyhjän pölinän.

Olen tietenkin puolueellinen. Olen panostanut suhteellisesti enemmän suomalaiseen keramiikkaan kuin Kyösti Kakkonen. Ymmärrän miljonäärienkin taideharrastusta ja se on oikein mainio asia. Mutta minulle taide on kuppia, ja kupin tekijän akrobaattisia ponnisteluja byrokratian, toimeentulon, terveyden, lainsäädännön, markkinatalouden ja taidediskurssin hetteiköissä. Lopulta kaikesta huolimatta syntyy uusi kuppi. Taidetta on kuppi huulillani ja loputon ihmettely siitä, mitä tämä oikein on? Varma olen vain siitä, että siitä tulee jotakin paljon merkityksellisempää, mihin puhetehtaat pystyvät tai Wolttikuski onnistuu tuomaan. Karhea, ohut keramiikan tuntu huulillani nauran puhetehtaiden tulostavoitteille, tietosuojailmoituksille ja avoimen tieteen julistuksille. Ja ehkä vähän Kyösti Kakkosellekin.

Tämä on minun taidekokemukseni.

Lainaukset ovat Vilja-Tuuli Huotarisen Helsingin Sanomissa 1.12.2924 julkaistusta esseestä: Kun leipä ja sirkushuvit loppuvat, vain taide meidät vapauttaa