Mitä kuuluu?

Mitä kuuluu? Tähän tavalliseen kysymykseen kuuluu vastata, että hyvää kuuluu. Vain jos jokin asia on mennyt todella pahasti pieleen ja ehdottomasti haluat sen kertoa, voit vastata jotakin muuta.

Mistä tämä kummallinen tervehdysrituaali oikein kertoo?

Siitä, että hyvyys on normaalia ja tavanomaista. Kun vastaat ”Mitä kuuluu” -kysymykseen: ”Hyvää, kiitos”, voit pitää oman tilasi, rauhasi ja yksityisyytesi muuttumattomana ja koskemattomana.  

Valitettavasti hyvyys on myös tavattoman tylsää. Sen sijaan kiinnostavia asioita ovat petokset, epäonnistumiset, murhat, pahoinpitelyt, avioerot, vararikot ja sairaudet.

Uutisissa ja TV-sarjoissa ei kerrota hyvin nukutusta öistä, pitkistä, onnellisista avioliitoista tai näytetä tuntitolkulla kuvaa kasvavasta ruishalmeesta aamukasteessa.

Työelämässäni tämä tylsän ja kiinnostavan välinen ero näkyy suhteessa tietoon. Olen ollut kohta kymmenen vuotta vastuussa korkeakoulumme tietopalveluista, mutta koskaan, kukaan ei ole millään tavalla osoittanut  mitään kiinnostusta tätä tylsääkin tylsempää hyvyyttä kohtaan. Kun itse kysymme asiakkailtamme, mitä mieltä he ovat kirjastopalveluista (eli siis tietopalveluista), on peukku pystyssä ja arvosanat hipovat kymppiä. 

Silti tietopalvelu ei herätä innostusta. Ehkä hyvä niin.

Kun sain hiljattain hoidettavakseni tietosuojavastaavan tehtävän, sain ensimmäisen pyynnön tulla kertomaan tietosuojasta esimiesten koulutuspäivillä, ennen kuin olin edes virallisesti aloittanut tehtävässä. 

Miksi?

En luonnollisesti tiedä vastausta, luultavasti kyseessä on vain sattuma, mutta minähän rakastan spekulointia.

Luulen, että tietosuoja on kiinnostavampaa kuin tietopalvelu, koska tieto yhdistettynä suojaan, liittää tiedon maailmaan, jota pitää suojata. Sitä, mitä pitää suojella, on jonkin ei-toivotun pyrkimyksen kohteena.  Tietosuoja tekee tiedosta kuumaa, se sisältää lupauksen kuulla jymyjuttuja rikoksista, varkauksista, väärinkäyttöksistä, loukkauksista ja kaikkesta muusta jännästä ja pelottavasta.

Minusta olisi paljon kiinnostavampaa puhua korkeakoulun henkilöstövalmennuksessa tiedon tuottamisen merkityksestä ja asemasta työssämme. Millaista tietoa tuotamme? Millaista tietoa tarvitsemme? Mihin tietoon luotamme? Miten ja kenelle meidän tulisi tietoa julkistaa? Mikä on tiedon hinta? Mikä on tiedon ja osaamisen suhde?  Miksi tieto tekee maailmasta paremman? Tekeekö?

Ei, nämä kysymykset eivät kiinnosta. Enkä moiti ketään. On turvallisempaa ja mukavampaa puhua sellaisista asioista, joiden tärkeyttä ei voi kiistää, mutta joiden kohtaaminen on erittäin epätodennäköistä

Vaikka työskentelen korkeakoulussa, altistun organisaatiotasolla paljon enemmän turvallisuus-, suojaamis- ja hyvinvointipuheelle kuin puheelle tiedosta ja totuudesta. 

Turvallisuus on ehdottomasti jännittävää, koska kyse on väkivaltaisesta kuolemasta, pahoinpitelyistä, sodasta ja luonnon katastrofeista.  Leffa-ainesta! Luultavasti Suomessa jokainen tietää kokoontumispaikkansa, tuntee työnsä riskit ja osaa evakuoitua oikeaoppisesti.

Hyvinvointi on hypercoolia, koska kyse on terveydestä, eli alkoholismista, tupakoinnista, hulluudesta, seksuaalisesta häirinnästä, alaistaidoista, lihavuudesta, tuskallisesta kuolemasta ja kansantalouden romahduksesta. Myyviä juttuja keltaisessa lehdistössä!

Minulla on puhelimessani turvallisuusjärjestelmäkäyttöliittymä ja kerron säännöllisesti hyvinvointiapparaatille, mitä syön, juon ja pissaan. 

Onhan minulla tietenkin kirjastokorttikin, mutta ketään ei kiinnosta, mitä luen. Kukaan ei kysele, mitä luit viimeksi tai luenko mitään. Yleisellä tasolla toki voivotellaan nuorten huonoa lukutaitoa ja annamme ymmärtää, että me vanhat  muka lukisimme runouden klassikoita ja paksuja tietokirjoja viivottimen ja alleviivauskynän kanssa päivät pitkät. Tosiasiassa lukeminen ei ole kovin korkeassa kurssissa missään. 

Itsensä sivistämistä kirjoja lukemalla ja sen mukanaan tuomaa kriittistä ajattelua ei oikein pidetä merkittävänä työelämäominaisuutena. Lukeminen on tylsää, ei mitattavaa ja johtaa pahimmillaan ikäviin mielipiteisiin, joista pitäisi jaksaa keskustella ilman selkeää lopputulosta.  

Sen sijaan hyvinvointi-, turvallisuus- ja alaistaidot ovat kiehtovia ja selkeitä.  Sitä paitsi keskittymällä jänniin riskeihin, voi keventää sitä raskasta taakkaa, mitä meidän oikeasti pitäisi kantaa: ajattelua ja kriittistä keskustelua tuottamastamme tai lukemastamme tiedosta maltillisesti ja uteliaasti.