Elämää ilman talouskasvua

Olen onnenpekka. Synnyin hyvin toimeentulevan porvariperheeseen, jossa oli hyvä ja turvallista kasvaa. Sain olla paljon omissa oloissani, eikä kukaan viitsinyt minua pakottaa juuri mihinkään. 

Haaveilin, haahuilin ja lueskelin. 

Ehkä siksi kasvoin kieroon ja jo aika nuorena innostuin kaikista sellaisista ajatuksista, jotka perustuivat joutenoloon. Teininä tein itselleni huoneentaulun, jossa luki ”Lue, laske, lenkkeile”. Sen päälle piirsin rastin ja alla luki painokkaasti: ”Lepää, löhöä, laiskottele!”

Nyt olen ollut yhtäjaksoisesti työelämässä yli kolmekymmentä vuotta. Ajatukseni ovat muuttuneet - jonkin verran.  Ihmisellä pitää olla elämässään mielekästä tekemistä, jonka kokee arvokkaaksi. Uskon, että se pätee kaikkiin ihmisiin.

Mitä mielekäs tekeminen sitten on, on toinen asia.

Nuorena lueskelin paljon ja koin järkeväksi ajatukset siitä, että olisi melkolailla fiksua ihan oman henkilökohtaisen tulevaisuuden kannalta vähentää kulutusta, koska maapallolla on rajat. Kasvu ei voi jatkua loputtomiin. Mietin, että tämä on mainio ajatus: touhutaan vähemmän, pelastetaan maapallo ja itsemme.

Pidin ajatusta itsestään selvänä, mutta maailma ei koskaan oikein tuntunut muuttuvan siihen suuntaan. Päin vastoin. Kun ennen mentiin tehtaaseen töihin ja menetettiin keuhkot tai raajat, nyt mennään toimistoon ja menetetään hermot. Robotit ja tekoäly tekevät hirmuista urakkaa yötä päivää, mutta silti ihmisiä jahdataan hölmöihin töihin kepillä ja häpeällä uhkaillen kuin keskiajalla. 

Ne, joilla on hyväpalkkaista työtä, hakevat vastapainoa kuristavaan työelämään ja laatua vapaa-aikaansa lentämällä viikoksi toiselle puolelle maapalloa, vain saadakseen vatsataudin, kupan ja kivan somepäivityksen. Työn parhaimpia saavutuksia on saada iso auto, jolla voi nopeasti ajaa kaupunkiasunnosta ranta-asunnolle, jossa voi pikavauhtia nauttia elämästä porealtaassa, josta voi katsoa järvelle ja päivittää somea.

Samaan aikaan mikroskooppisen pieni vähemmistö omistaa valtavia omaisuuksia ja he voivat eristäytyä täysin omaan piiriinsä, jossa voivat elää omassa todellisuudessaan ja ohjailla sieltä käsin köyhälistön kohtaloita. Suuret kansanjoukot ihmettelevät ja ihailevat heidän elämäänsä, niinkuin miljardöörit olisivat jotakin kuolemattomia Olympoksen jumalia.

Enpä ole itsekään mikään pylväspyhimys, saati malliesimerkki. On vaikea pyrkiä sinne, minne virta ei vie.

Tiedän kuitenkin, että näin ei oikeasti voi tai pidä elää. Kasvavaan kulutukseen perustuva talouskasvu on yksinkertaisesti hölmöä.  Ennemmin tai myöhemmin sille tulee jonkinlainen loppu.

Valitettavasti on poliittisesti  - tai mitenkään - jotakuinkin mahdotonta muuttaa tätä menoa. Ahneus on inhimillistä ja nykyisin myös poliittisesti erittäin arvostettua, eikä moni vapaaehtoisesti luovu mukavuuksistaan liito-oravan tai jonkun abstraktin ekosysteemin vuoksi niin kauan kuin aamulla aurinko nousee, bensapumppu toimii ja X:stä voi lukea, mitä Musk miettii.   

Silti pidän omana tavoitteenani tehdä vähemmän ja nauttia enemmän. Olisi mainiota, jos joskus olisi sellainen kansantaloustiede ja sellainen kaupunki, jossa tavoitteena olisi vähemmän, ei enemmän.

***

Lukuvinkkejä: Tim Jackson (2009) Hyvinvointia ilman kasvua.