Ylä- ja alaväkeä

Eronteko on ihmisyyden ytimessä. Kielikin taitaa perustua eroihin, mikään ei oikein ole mitään, ellei eroteta - niin - eroja. Niinkuin ääntä ja äänettömyyttä, suhauksia pärinästä ja niin edelleen.

Ihmisyys rakentuu eroille. Jossakin tieteessä, ehkä sosiaalipsykologiassa taidetaan puhua "meistä" ja "niistä". Ihmisenä oleminen on siedettävämpää porukassa. Varsinkin omassa porukassa. Muut ovat sitten muita. Tärkeä ero.

Ihmisyyteen taitaa kuulua myös arvohumppa, eli käsitys siitä, että on olemassa asioita, jotka ovat parempia, siis laadullisesti jotenkin erilaisia keskenään. Peukalosääntönä veikkaisin, että meidän asiat ovat yleensä tärkeämpiä kuin muiden.

Muistelen, että yliopistossa opetettiin, että kieli ja ihmisen mieli rakentuu siten, että mitä tahansa ominaisuussanoja voidaan liittää melkein mihin tahansa näkyvään tai kuultuun tai haisevaan tai tuntuvaan. Tällä tavalla synty sellaisia hienouksia kuin supermarketti, potkupalloporukka, molekyyli, lahna tai korkeakoulu.

Näillä muutamalla kielen universaalilla ja peruskieliopin kategorialla saadaan mainiosti aikaan sitä, mitä ihmiset aivan erityisesti rakastavat: järjestystä.

Järjestyksen erinomaisuus perustunee siihen, että se mahdollistaa erojen pitämisen ennallaan. Tai oikeastaan kaiken pysymisen ennallaan. Sillä viitattaneen myös ihmisen hienoimpaan ja ovelimpaan keksintöön, eli valtaan. 

Luulen, että valta tarkoittaa sitä, mihin kohtaan järjestystä ihminen itsensä ja oman porukkansa haluaa sijoittaa. Ylös vai alas, keskelle vai sivulle? Yleensä aika ylös, arvelen.

Järjestys on erityisen mukavaa niille, joilla on asiat hyvin tai erinomaisesti. Niille taas, jotka kokevat olevansa hieman heikommassa kohtaa jonoa, olisi mukavaa, jos järjestystä voisi hieman muuttaa.

Työelämässä tämä järjestysjuttu näkyy monin tavoin. Viime aikoina on ollut ajankohtaista ja - omakohtaista - keskustelu ammattikorkeakoulun ja yliopistojen välisestä erosta. Esimerkiksi professoriliitto käsitteli asiaa ansiokkaassa, aavistuksen arrogantissa (professorit tietävät, mitä tämä tarkoittaa) ja toisaalta hivenen hilpeässä yliökirjoituksessaan Helsingin Sanomissa 23.8.2026. Yliopistoilla ja ammattikorkea­kouluilla tulee olla erilaiset tehtävät https://www.hs.fi/nakemys/art-2000012218170.html 

Olen tehnyt lähes koko työurani ammattikorkekoulussa. Työtehtäväni ammattikorkeakouluissa ovat olleet kiinnostavia, yhteisö älyllisesti innostava ja olen ylpeä työni tuloksista.   

Julkista keskustelua seuratessani ja kansallisiin korkeakouluverkostojen toimintaan osallistuessani, olen kuitenkin ymmärtänyt olevani sivistyksen arvoasteikon heikommalla laidalla. 

Se on kieltämättä tuntunut joskus harmilliselta. Professoriliitto ja suuri osa poliitikoista haluavat muistuttaa kansalaisia tämän tästä siitä, että vain yliopisto antaa korkeinta koulutusta ja varsinaista tutkimusta ja antavat samalla ymmärtää, että yliopistoon suodattuu kaikki parempi, korkeampi ja arvokkaampi. 

Järjestyksen on pysyttävä samana. Jos jostakin pitää olla huolissaan, on huolehdittava siitä, että parhaat - eli yliopistot - saavat entistä enemmän resursseja, jotta rahat eivät leviäisi taivaan tuuliin, eli menisi ei-niin-oikeaan-ja-tärkeään ammattikorkeakoulujen harjoittamaan soveltavaan tutkimukseeen jossakin mökkimaakunnassa yksikaistaisen tien päässä. 

Tästä puheesta me ihmiset pidämme. Selkeästä järjestyksestä ja muuttumattomuudesta. 

Monet kuntapäättäjät ovat omaksuneet tämän jumalan ja professoriliiton meille antaman totuuden siinä määrin, että he ymmärtävät olla kyseenalaistamatta yliopistossa työskentelevän henkilön ylivertaisuutta opetuksessa-, tutkimuksessa, kehittämistyössä ja tukipalveluissa verrattuna ammattikorkeakoulussa työskentelvään maisteriin tai tohtoriin. 

Siksi kaupungit pyytävät yliopistoja ostamaan omistamiaan ammattikorkeakouluja, kuten on juuri nyt tekeillä täällä Kaakkois-Suomessa ja monella muullakin kulmakunnalla.  Ajatuksena kuntapäättäjän mielessä lienee jotakin sellaista, että yliopisto tuo maakunnan hiipuvaan kaupunkiin korkeinta tutkimuksellista loistokkuutta, laudaturin ylioppilaiden leveää hymyä ja parhainta DNA:ta sekä professoreiden synnynnäistä ostovoimaa, rotaryklubiin laadukkaampia jutustelutuokioita ja entisille päätoimittajille fiksuja kavereita. Ja kaupungin laidalle ison kyltin, jossa lukee: YLIOPISTO.

Mikäpäs siinä, näin saadaan Suomen yliopistot säilyttämään oma ainutlaatuinen asemansa maailman tappiin. Se on todennäköisin ja lopullinen skenaario, jota tukee myös SM-liiga ja lääkäriliitto. Turvataan kasvukeskusten kasvu ja yliopistokeskussairaalan lääkäreiden lapsille riittävästi heidän tulevaisuusnäkymiään tukevia harrastusmahdollisuuksia. Ja pudotetaan Jukurit vihdoinkin mestikseen. 

Toisaalta, jos oikeasti haluttaisiin tehdä korkeakoulupoliittisia muutoksia (joita ei siis tietänkään koskaan tapahdu) ja turvattaisiin professoreiden uhanalainen asema yhteiskunnassa, esitän edelleenkin sitä, että Suomessa olisi vain yksi yliopisto Helsingissä ja muutama ammattikorkeakoulu ammattikorkeakoulukeskussairaalapaikkakunnilla. Kampuksia voidaan sirotella muuallekin, jos on pakko. 

Oy Suomen Yliopisto Ab | Pekka Uotila