Vähemmän yliopistoa?

Yliopistojen tai ehkä pikemminkin niiden johdon innostus ostaa ammattikorkeakouluja sekä maakuntien paikallispoliitikkojen ja pääkirjoitustoimittajien kiima (Länsi-Savo 1.9.2026) saada edes hivenen enemmän yliopistoa maakuntakaupunkeihin, panee miettimään.

Mitä ihmettä on tekeillä? Miksi yliopistojen koulutusohjelmia ja professuureja pitäisi ripotella ympäri Suomea? Mitä tällä näpertelyllä kuvitellaan saatavan aikaan?

Kun opiskelin 1980-luvulla Jyväskylässä, tulin vakuuttuneeksi siitä, että kaupunki oli aivan liian pieni ja eristynyt ollakseen yliopistokaupunki. Pienempiäkin yliopistoja oli maassa jo silloin liuta.

Yliopiston tehtävä on edistää vapaata tutkimusta sekä tieteellistä ja taiteellista sivistystä. Siinä tehtävässä on ratkaisevaa kansainvälisyys, riippumattomuus ja tieteen vapaus kaikissa sen merkityksissä. Yliopiston ei tulisi olla aluekehityksen väline, yrityselämän osaamistehdas, startupgeneraattori tai politiikkaohjelmien toteuttaja. Sitä varten on olemassa ammattikorkeakoulut. Ehkäpä yliopistot haalivat ammattikorkeakouluja, koska ne pelkäävät varsinaista tehtäväänsä? Ehkäpä kuntapäättäjät haluavat yliopistoja, koska eivät ymmärrä niiden tehtävää?

Ammattikorkeakoulujen ja yliopistojen tehtäviä tulisi kirkastaa suhteessa korkeatasoiseen, vapaaseen tieteeseen ja toisaalta aluekehitykseen ja suoraan yritys-ja työelämäyhteistyöhön. 

Suomi elää Helsingistä. Koska Suomessa korkeakoulutus halutaan liittää kansojen väliseen osaamiskilpailukeskusteluun, Suomessa kannattaisi panostaa yhteen monialaiseen yliopistoon. Helsingin yliopistoon. Se olisi koko Suomen etu siinä pelissä. Suomi tarvitsee enemmän Helsinkiä kuin Helsinki Suomea. Vain Helsinki voi taata riittävän kansainvälisyyden, kilpailukyvyn ja muun sellaisen tärkeänä pidetyn sälän, kuten vetovoiman, kansainvälisen lentokentän, elinvoiman jne. Yksi suuri yliopisto, jota eivät ohjaisi poliitikot, eivätkä managerit johtaisi, eivätkä mielipideskribentit hetkauttaisi, voisi olla kansainvälisesti merkittävä ja haluttu yliopisto. Sen yhteiskunnallinen vaikutus säteilisi koko maahan vahvan ammattikorkeakouluverkoston kautta.

Tarvitaan siis vähemmän, mutta selkeästi parempi yliopisto. Ei enemmän yliopistoja, eikä enemmän yliopistoa kaikkialle.

Maakuntiin riittäisi vahvat, myös tohtoritutkintoja antavat ammattikorkeakoulut. Maakunnat ja paikalliset yritykset voisivat omistaa paikallista liike-elämää, teollisuutta ja hyvinvointia kehittävät ammattikorkeakoulut. Niiltä tulisi voida odottaa sitä, mitä nyt maakunnissa odotetaan yliopistoilta ostettavilta professuureilta tai tilapäisiltä koulutusohjelmilta - tai miniyliopistoilta - aluekehitystä.

Aluepolitiikka ja yliopistot tulisi erottaa toisistaan ja viime vuosisadalla tehdyt virheet maakuntien miniyliopistojen perustamisessa olisi viimein korjattava.

 

Ylä- ja alaväkeä

Eronteko on ihmisyyden ytimessä. Kielikin taitaa perustua eroihin, mikään ei oikein ole mitään, ellei eroteta - niin - eroja. Niinkuin ääntä ja äänettömyyttä, suhauksia pärinästä ja niin edelleen.

Ihmisyys rakentuu eroille. Jossakin tieteessä, ehkä sosiaalipsykologiassa taidetaan puhua "meistä" ja "niistä". Ihmisenä oleminen on siedettävämpää porukassa. Varsinkin omassa porukassa. Muut ovat sitten muita. Tärkeä ero.

Ihmisyyteen taitaa kuulua myös arvohumppa, eli käsitys siitä, että on olemassa asioita, jotka ovat parempia, siis laadullisesti jotenkin erilaisia keskenään. Peukalosääntönä veikkaisin, että meidän asiat ovat yleensä tärkeämpiä kuin muiden.

Muistelen, että yliopistossa opetettiin, että kieli ja ihmisen mieli rakentuu siten, että mitä tahansa ominaisuussanoja voidaan liittää melkein mihin tahansa näkyvään tai kuultuun tai haisevaan tai tuntuvaan. Tällä tavalla synty sellaisia hienouksia kuin supermarketti, potkupalloporukka, molekyyli, lahna tai korkeakoulu.

Näillä muutamalla kielen universaalilla ja peruskieliopin kategorialla saadaan mainiosti aikaan sitä, mitä ihmiset aivan erityisesti rakastavat: järjestystä.

Järjestyksen erinomaisuus perustunee siihen, että se mahdollistaa erojen pitämisen ennallaan. Tai oikeastaan kaiken pysymisen ennallaan. Sillä viitattaneen myös ihmisen hienoimpaan ja ovelimpaan keksintöön, eli valtaan. 

Luulen, että valta tarkoittaa sitä, mihin kohtaan järjestystä ihminen itsensä ja oman porukkansa haluaa sijoittaa. Ylös vai alas, keskelle vai sivulle? Yleensä aika ylös, arvelen.

Järjestys on erityisen mukavaa niille, joilla on asiat hyvin tai erinomaisesti. Niille taas, jotka kokevat olevansa hieman heikommassa kohtaa jonoa, olisi mukavaa, jos järjestystä voisi hieman muuttaa.

Työelämässä tämä järjestysjuttu näkyy monin tavoin. Viime aikoina on ollut ajankohtaista ja - omakohtaista - keskustelu ammattikorkeakoulun ja yliopistojen välisestä erosta. Esimerkiksi professoriliitto käsitteli asiaa ansiokkaassa, aavistuksen arrogantissa (professorit tietävät, mitä tämä tarkoittaa) ja toisaalta hivenen hilpeässä yliökirjoituksessaan Helsingin Sanomissa 23.8.2026. Yliopistoilla ja ammattikorkea­kouluilla tulee olla erilaiset tehtävät https://www.hs.fi/nakemys/art-2000012218170.html 

Olen tehnyt lähes koko työurani ammattikorkekoulussa. Työtehtäväni ammattikorkeakouluissa ovat olleet kiinnostavia, yhteisö älyllisesti innostava ja olen ylpeä työni tuloksista.   

Julkista keskustelua seuratessani ja kansallisiin korkeakouluverkostojen toimintaan osallistuessani, olen kuitenkin ymmärtänyt olevani sivistyksen arvoasteikon heikommalla laidalla. 

Se on kieltämättä tuntunut joskus harmilliselta. Professoriliitto ja suuri osa poliitikoista haluavat muistuttaa kansalaisia tämän tästä siitä, että vain yliopisto antaa korkeinta koulutusta ja varsinaista tutkimusta ja antavat samalla ymmärtää, että yliopistoon suodattuu kaikki parempi, korkeampi ja arvokkaampi. 

Järjestyksen on pysyttävä samana. Jos jostakin pitää olla huolissaan, on huolehdittava siitä, että parhaat - eli yliopistot - saavat entistä enemmän resursseja, jotta rahat eivät leviäisi taivaan tuuliin, eli menisi ei-niin-oikeaan-ja-tärkeään ammattikorkeakoulujen harjoittamaan soveltavaan tutkimukseeen jossakin mökkimaakunnassa yksikaistaisen tien päässä. 

Tästä puheesta me ihmiset pidämme. Selkeästä järjestyksestä ja muuttumattomuudesta. 

Monet kuntapäättäjät ovat omaksuneet tämän jumalan ja professoriliiton meille antaman totuuden siinä määrin, että he ymmärtävät olla kyseenalaistamatta yliopistossa työskentelevän henkilön ylivertaisuutta opetuksessa-, tutkimuksessa, kehittämistyössä ja tukipalveluissa verrattuna ammattikorkeakoulussa työskentelvään maisteriin tai tohtoriin. 

Siksi kaupungit pyytävät yliopistoja ostamaan omistamiaan ammattikorkeakouluja, kuten on juuri nyt tekeillä täällä Kaakkois-Suomessa ja monella muullakin kulmakunnalla.  Ajatuksena kuntapäättäjän mielessä lienee jotakin sellaista, että yliopisto tuo maakunnan hiipuvaan kaupunkiin korkeinta tutkimuksellista loistokkuutta, laudaturin ylioppilaiden leveää hymyä ja parhainta DNA:ta sekä professoreiden synnynnäistä ostovoimaa, rotaryklubiin laadukkaampia jutustelutuokioita ja entisille päätoimittajille fiksuja kavereita. Ja kaupungin laidalle ison kyltin, jossa lukee: YLIOPISTO.

Mikäpäs siinä, näin saadaan Suomen yliopistot säilyttämään oma ainutlaatuinen asemansa maailman tappiin. Se on todennäköisin ja lopullinen skenaario, jota tukee myös SM-liiga ja lääkäriliitto. Turvataan kasvukeskusten kasvu ja yliopistokeskussairaalan lääkäreiden lapsille riittävästi heidän tulevaisuusnäkymiään tukevia harrastusmahdollisuuksia. Ja pudotetaan Jukurit vihdoinkin mestikseen. 

Toisaalta, jos oikeasti haluttaisiin tehdä korkeakoulupoliittisia muutoksia (joita ei siis tietänkään koskaan tapahdu) ja turvattaisiin professoreiden uhanalainen asema yhteiskunnassa, esitän edelleenkin sitä, että Suomessa olisi vain yksi yliopisto Helsingissä ja muutama ammattikorkeakoulu ammattikorkeakoulukeskussairaalapaikkakunnilla. Kampuksia voidaan sirotella muuallekin, jos on pakko. 

Oy Suomen Yliopisto Ab | Pekka Uotila

   

Tietosuoja, rinnakkaistodellisuus ja pyhäkoulun pudokkaat

Olen ollut puolitoistavuotta tietosuojavastaavana. Olen oppinut paljon,  lähinnä itsestäni ja elämästä yleensä.

Koska jouduin näihin hommiin työuralleni tyypillisellä tavalla, eli sattumalta ja aavistuksen verran vastentahtoisesti, olen tietosuoja-asetuksen, tietosuojailmoitusten, vaikutustenarviointien, henkilötietosopimusten ja tietopyyntöjen lisäksi miettinyt paljon sitä, mistä tässä hommassa oikeastaan on kyse?

Miksi ihminen tarvitsee tietosuojaa? Miksi tietosuoja tarvitsee minua? Miksi ihminen tarvitsee yleensä niin  paljon sääntöjä, asetuksia, työryhmiä, ohjeita ja tietosuojavastaavia? Ja juristeja?

En tietenkään tiedä vastausta, mutta jotenkin se liittyy ihmisotuksen lajityypilliseen toimintaan. Siihen puolestaan kietoutuu valta ja kieli. En ole valtatieteilijä, mutta ajattelen, että ihmisen kaltaisille laumaotuksille on tärkeä löytää paikka laumassa, joka tuo hänelle turvaa, viihdykettä ja mahdollisuuden kokea täyttä ihmisyyttään. Laumassa kaikki eivät ole samanlaisia. Päinvastoin:  laumassa on kiihottavaa eriarvoisuutta, joka tuo elämään jännitystä. Lisäksi laumojen väliset kilvoittelut tekevät ihmisenä olemisesta vielä erityisen koukuttavaa, jopa siinä määrin, että jotkut urvelot haluaisivat kokea toisenkin tuotantokauden.

Ihmiset keksivät jo ammoisina aikoina laadun. Komparatiivin ja superlatiivin. Niiden innoittamana ihminen on kehitellyt muun muassa portaat ja urapolun. Niiden avulla ihminen voi edetä korkeammalle ja jopa aivan ylös, kaikkien muiden yläpuolelle. Koska ihminen on enemmän kallellaan komparatiiviin kuin superlatiiviin, olemme superlatiivipositiossa, eli kaikkein korkeimmallakin tasolla aina pyrkimässä vieläkin korkeammalle tasolle.

Ihminen ei pysähdy, vain jumalat voivat olla pysäkillä kaiken aikaa, muuttumattomina ja lepohommissa. Siksi ne ovat pilviverhon takana, näkymättömissä, fiktion paratiisissa.

Noniin, miten tämä paskanjauhanta liittyy tietosuojaan?

Näin. Luulen, että voidaksemme elää tolkullista, lajityypillistä hyvää elämää, eli nukkua päiväunia, juopotella silloin tällöin, kokea intiimiä läheisyyttä toisten kanssa, puuhata jotakin hyödyllistä ruuan saamiseksi, syödä ja nauraa, tarvitsemme tämän todellisuuden rinnalle rinnakkaistodellisuuden. Todellisuuden jossa voi kasvaa kauas ja vielä sen taa. Jumalten luo ja sieltä eteenpäin.

Tässä rinnakkaistodellisuudessa kukoistavat tarinat, uskomukset, totuudet, valta ja rajaton mielikuvitus. Siellä rakennamme maailman ja itsemme moneen kertaan uudelleen milloin mistäkin syystä. Sittemmin, kun maailmaan on onnistuttu ahtaamaan moninkertaisesti enemmän tarinoita kuin ihmisiä, ovat tarinat jo tärkeämpiä kuin ihmiset itse. Tässä tarinamyllyssä olemme keksineet muun muassa sen, että kaikista arvokkainta ihmisessä on tieto ihmisestä. Eli henkilötieto.

Se on osa kaunista ja menestyksellistä kasvutarinaa, jossa juoppouteen ja irstailuun taipuvasta hyväntahtoisesta ja huonoon vitsailuun lankeavasta laiskurista on luotu dynaaminen kuluttaja, veronmaksaja, reservinupseeri, kuntosaliyrittäjä, ravintoterapeutti, juontaja, hyvinvointivalmentaja, tutkijan urapolun ohjausryhmän puheenjohtaja ja enkelisijoittaja. Muutamia mielenkiintoisimpia positioita mainitakseni.

Tässä kokonaisuudessa on päivän selvää, että kukaan ei enää mitenkään, missään olosuhteissa aivan täydellisesti pärjää sillä, minkä jokainen peruspekka oppii takapihan pallopeleissä, kodin ruokapöydässä, pyhäkoulussa ja peruskoulun oppitunneilla. 

Tarinatehtaissamme on keksitty, että ihmisen tehtävä on ensisijaisesti palvella tarinoita. Yksi niistä on se, että ihminen on kavala otus, joka kusettaa toisia ihmisiä heti, kun tilaisuus koittaa. Toinen on se, että maailma on paljon monimutkaisempi, kuin ihminen voi käsittää ja siksi maailma on kaikkea muuta kuin sitä, mitä on välittömässä arkisessa ympäristössäsi. Koska maailma on paha ja monimutkainen, sitä pitää selittää ja rajoittaa. Siksi kielestä on tehty oppi. Kielioppi. 

Ongelma on se, että vaikka tekisimme kuinka upean ja hienostuneen sarjan sääntöjä ja kuvauksen kaikista mahdollisista puheen poikkeuksista, ei juuri kukaan koskaan puhu kielioppia, vaikka keksisimme kielioppirikkomuksista mitä huikeimpia rangaistuksia. Me vain puhumme ja opimme puhumaan omia aikojamme. Jos kaikki kielet, vieraatkin kielet, pitäisi oppia vain kielioppia opetellen ja suostuisimme hyväksymään vain kieliopin mukaisen puheen, voisi jäädä jokunen olut tilaamatta vastarannan maan baarissa.

Tämän hontelon pähkäilyn siirrän sellaisenaan ja väkivaltaisesti suoraan tietosuojaan. Luulen, että me kaikki aika hyvin kaikesta maailman monimutkaisuudesta huolimatta toimimme niin, että emme jatkuvasti vietä aikaamme toisten ihmisten yksityisyyttä loukaten.  Useimmilla alkaa omatunto kolkuttamaan, jos levittelee toisten sairauskertomuksia somealustoilla. Noin yleensä ottaen pärjäämme kohtuuhyvin keskenämme. Toisia kunnioittaen ja huomioon ottaen. Pääsääntöisesti. Ei elämää, ihmisten kanssa olemista saati edes työn tekemistä kannata opetella pänttäämällä tietosuoja-asetusta, julkisuuslakia tai tiedonhallintalakia tai mitään lakia.   

Toinen juttu on sitten se, että koska olemme rakentaneet tarinoiden, kielioppien ja lakien alati kasvavan rinnakkaistodellisuuden, jossa työskentelee noin 6/7 maapallon väestöstä, meidän pitää jotenkin pitää aisoissa luomaamme tarinatehdasta ja sen helvetillistä sääntösampoa. Tässä kohtaa sepittämämme tietosuoja-asetus koettaa pitää kurissa sepittämäämme data- ja sometaloustarinaa, joka jauhaa sosiaaliturvatunnuksistamme, ostotositteistamme ja paikkatietolokeistamme valtavia kasoja runoilemaamme rahaa niille laumamme jäsenille, jotka eivät olleet erityisen tarkkaavaisia pyhäkoulussa. 

Tässä kohtaa ehkä tarvitaan tietosuojaa ja tietosuojavastaavaa. Siellä rinnakkaistodellisuuden puolella. Ehkä. Tosin mieluummin juon mökkilaiturilla viskiä.

Metsää vai puita?

Hento metsäsuhteeni perustuu neljännesvuosisataiseen kokemukseeni 0.6 hehtaarin mökkitontillani (oikeasti omistan siitä 60 %), jolla kasvaa puita. Mielimökkipuuhaani on antaa stihilini laulaa ja kuulla, kun koivu kellahtaa keväthangelle. Kesällä lähetän kaatamani hiilinielun saunapiipusta taivaalle jälkipolvien riesaksi ja nauran virolainen olutvaahto poskellani.

Minulle oma tonttini on paikka, jossa kasvaa puita. Sen sijaan oikeaa metsää näen järven toisella puolella. Naapurin vastaranta on metsä, omalla tontillani kasvaa muutama puu.

Mökkeily, eli vapaa-ajan asumisen aktiviteetit tapahtuvat tontilla, jossa voi nauttia omasta puuhastelusta, moottorisahailusta, paljuamisesta, stereoiden soittamisesta, hirsimökin varustelusta, nokkospuskiin kuseskelusta, lähipalveluista hankitun rojun näpräämisestä, somettamisesta, seutubruttokansantuotteen kasvattamisesta ja kalsarikänneistä ilman kalsareita. 

Toisaalta mökkeily perustuu myös maisemaan, eli siihen, mitä mökiltä näkee. Veikkaan, että maisemalle on kohtalainen merkitys vapaa-ajantontin tai mökin hankinnassa. Minulle maisemassa on erittäin tärkeää vastarannan metsä, koska en kuulu siihen tulo- ja omaisuusluokkaan, joka voisi hankkia mökin joko luonnonsuojelualueelta tai rannalta, josta vastarantaa ei näy.

Metsä on keskeinen osa mökkikokemukseeni kuuluvaa maisemaa. Valitettavasti minä en voi vaikuttaa siihen, mitä maisemalle, eli vastarannan metsälle saattaa tapahtua.

Näin tämä talousmetsäkapitalismin ja vapaa-ajanasukkaan perusristiriita syntyy:  

Jollakulla on maata. Hän myy rantatontteja, koska tarvitsee rahaa johonkin ja rantatontista saa hyvän hinnan. Paljon paremman hinnan kuin puolesta hehtaarista metsää keskellä korpea. Lisäksi on hyvä huomata, että myyjän kannalta on fiksua ensiksi avohakata rantatontit ja sitten vasta myydä se peruspekalle puuhamaaksi ja somekuva-alustaksi.

Joku toinen haluaa ostaa rantatontin esimerkiksi siksi, että haluaa kuulla Kuikan huutavan ja auringon kultaavan kirkkaan järven rantakallioon lyövät vaahtopäät sinisen taivaan alla. Perusmökkipekkana olen kansalliseen luontosatuun retkahtanut mielikuvasijoittaja ja taantuvien seutukuntien elinvoiman wunderwaffe, joka kesälomarahoillaan tekee kuolevista kirkonkylistä kasvukeskuksia ja rantakaava-alueista etätyöpiilaaksoja.

Monille meistä mökkipekoista mökkeilyn lisäarvon tuottaa maisema, se vastarannan metsä, jota katselen skottiviskiä siemaillen laiturillani. Omalla avohakatulla mökkitontillahan ei kasva muuta kuin unelmien omenapuutarha, mutta ei sillä niin väliä ole, koska metsän näkee aina vain kaukana, tässä tapauksessa vastarannalla. 

Harmittavasti vastarannan metsä on vain minulle arvokas maisemana. Kapitalimin toimintalogiikan  mukaisesti minun maisemani on toiselle oman pääoman tuotto-odotus. Tai viimeinen oljenkorsi, kun mitään muuta myytävää ei enää ole. Tekoäly kertoo, että suomalaisten metsänomistajan omistaman metsän pinta-alan mediaani on 8 hehtaaria.  Täysi-ikäisen metsän hakkaamisesta voi saada jopa 15.000 euroa hehtaarilta. Viiden hehtaarin avohakkuulla kuittaisin asuntolainani ja jo alkaisi palkka riittää kuun loppuun asti. Voisi maisema-arvot tuntua toisarvoisilta, varsinkin jos minun ei itse tarvitsisi omasta maisemasta luopua.

Suomessa tehdään avohakkuita kaikesta metsäpinta-alasta noin 0,7 % vuodessa. Näin sanoo tekoäly ja jatkaa, että avohakattu metsä muuttuu  metsää muistuttaviksi nuoreksi metsäksi noin 20 - 30 vuodessa. Omalla älylläni laskeskelen, että maisemasta noin 14 - 21 % on koko ajan avohakkuutilassa tai keskenkasvuista metsäpeltoa.

Se on luonnollisesti metsäteollisuuden, metsänhoitoyhdistyksen ja metsänomistajan kannalta aivan liian vähän. Minun mielestäni se taas on himpun verran liikaa, varsinkin kun vastarannan noin kilometrin mittaisesta niemestä se 14 % on suoraan edessäni. Aukkoa ei ollut vielä vuonna 2000, kun mökki hankittiin. Mökkitonttimme toki oli avohakattu ja  se kasvoi teinilapsenmittaista taimikkoa. Mutta se ei haitannut, koska vastarannalla oli metsä ja maisema mukava. 

Viidessätoista vuodessa vastarannan aukko on edelleen aukko ja viereen on ilmaantunut toinen muutaman hehtaarin avohakkuu, niin että entinen metsän peittämä niemi on seuraavat vuosikymmenet kalju, vajaakasvuinen metsäpellon alku. Niin sanottu ”suojavyöhyke” aukon ja järven välissä lienee jonkinlainen pyhän ehtoollisen kaltainen metsäteollisuuden sertifioima sakramentti, jossa metrit muuttuvat motossa senttimetreiksi ja järeät rantahongat uudenkarheiksi mersuiksi.

Olisi aika lopettaa jankutus siitä, että Suomi elää metsästä. Ei elä. Sen sijaan jotkut saavat tuloja avohakkuista ja tonttikaupasta. Suomalaisten erityissuhde metsään perustuu kapitalismiin. Maisema ja luonto ovat omaisuutta ja raaka-ainetta, joilla on vaihtoarvoa runsaalle kymmenykselle väestöstä. Suurimmalle osalle pikkuisen metsäpläntin avohakkuu ratkaisee välittömät likviditeettiongelmat joksikin aikaa. Samalla joku menettää loppuiäkseen maisemansa. Eniten touhusta kuitenkin hyötyy metsäteollisuus, joka pitää suomalaista maisemaa avohakkuu-alustanaan ja raaka-ainereservaattinaan. Siinä ei paljon yhden mökkipekan maiseman katoaminen paina. 

Metsä on biomassaan sidottua pääomaa, joka vapautuu kulutukseksi ja siunaukselliseksi talouskasvuksi vasta avohakkuun armosta. Minua se harmittaa, koska avohakkuu osui vastarannalle. Jos olisin saanut perinnöksi vastarannan metsän tämän Artekin nojatuolin sijasta, olisin tyytyväinen mersumies ja ihmettelisin, mikä sitä vastarannan mökkislummin juoppoa oikein harmittaa. Möisi tonttinsa ja mökkinsä ja rojunsa ja ostaisi itsekin mersun. Tai rellun. Tai maksaisi velkansa. Tai jotain.

Kyllä metsä ja maisema jakavat kansaa. Ihan syystä. Kapitalismi ei ole reilua. Vain ilma on yhteistä, kaikki muu on kaupan, myös maisema.

Liian hyvää ollakseen kiinnostavaa

Oletko joskus päässyt tai joutunut pohtimaan jonkin ison porukan arvoja? Kaltaiseni nelosketjun turha humanisti ja semiakateemisen organisaatiotyön varajannu joutuu näihin keskusteluihin tämän tästä, milloin missäkin strategiatyössä, konsortiokohkaamisessa, koordinaationaatiskelussa tai hyvinvointihymistelyssä.

Heti alkuun tunnustan, että en todellakaan ymmärrä arvopuhetta yleensä, enkä varsinkaan silloin, kun puhutaan "yhteisistä arvoista". 

Aloitan omista arvoistani

Konsultit ja kouluttajat kyselevät joskus arvojani tilaisuuksissa, joissa edistetään hyvinvointia tai ryhmäytymistä tai jotakin vastaavaa.  Omin päin en arvojani mieti. Annan konsultille vastaukseksi jotakin sellaista, jonka toivon johtavan kiusallisen tilanteen nopeaan päätökseen. Esimerkiksi jotain tällaista: Minulle on tärkeää rauha, rakkaus ja kauneus. Juu, ja yhdenvertaisuus ja avarakatseisuus. Jos konsultin katse on jotenkin tyytymätön, saatan lisätä ehkä myös huumorin.

Ovatko nuo ihanat sanat juuri sellaisia, jotka saavat pulssini nousemaan, huomioni heräämään ja mielikuvitukseni liitoon? Eikö juuri jokin sellainen tuntemus heijastelisi asian arvokkuutta ja merkittävyyttä? 

Rauha, rakkaus ja kauneus saavat minut nukahtamaan.

Oikeasti innostun, kun vänkään vastaan, alan liioittelemaan, ryven kohtuuttomuuksissa, säälin itseäni, yritän enemmän tai vähemmän onnistuneesti hyväntahtoisesti vittuilla läheisille tai rakkaille kollegoille, onnistun välttämään hankalan työtehtävän, vedän kalsarikännit tai laitan muuten vaan asiat ihan omaksi huvikseni läskiksi. Luulen, että arvoni liittyvät jotenkin tuollaisiin touhuihin.

Nyt kun reflektoin edellisiä kappaleita huomaan, että luulen kunnollisten, poliittisesti korrektien, kieliopillisesti puhtaiden ja organisaatioteknisesti rakentavien arvojen olevan ensisijaisesti nomineja. Miksi ja entä sitten? Varmaankin siksi, että miellän arvon olennoksi, joka voidaan määritellä jotenkin selkeäksi ja pysyväksi. Semmoiseksi, jonka voi piirtää, muovailla patsaaksi tai räjäyttää osatekijöikseen. Se on sikäli kätevää, että näin arvosta tulee tarkka, stabiili ja mitattava. Tällaisen arvon voi ojentaa hopealautasella organisaation arvotoimikunnalle punnittavaksi tai merkitä kehityskeskustelulomakkeeseen todisteeksi arvoyhteensopivuudestani.  

Entä sitten, miksi tämä sitten häiritsee minua? Siksi, että vähäiset onnenhetkeni perustuvat jatkuvaan, alati muuttuvaan, utuiseen ja improvisoituun sekäettäisyyteen, eikä yhteisesti sovittuun, tarkasti määriteltyyn jokotaihin.  Pidän enemmän määrittelemättömyydestä kuin määrittelystä.   

Sitten ne yhteiset arvot

Yhteisissä arvoissa henkilökohtaisena pulmanani ovat sekä "arvot" että "yhteiset". Kolmisenkymmentä vuotta työyhteisöissä eläneenä ja kuutisenkymmentä vuotta laumaeläimenä selviytyneenä ihmettelen sitä, miksi meidän täytyy joillakin ylevillä nomineilla määrittää laumassa viihtymistämme? 

En koskaan ole opetellut, saati muistanut ensimmäistäkään organisaatioarvosanaa missään niistä porukoista, joissa olen työskennellyt. Tunnistan toki organisaatioarvosanoja, jos niitä minulle näytetään. Yhdenvertaisuus, avoimuus, ekologisuus, edelläkävijyys jne. ovat tuttuja sanoja ja mieluusti annan niiden hehkua esitteiden kansissa ja powerpointesitysten avausslidessä. Ihan sama. Vaikka vannoisin mihin tahansa hyvään, kauniiseen ja lempeään sanaan, olisin kuitenkin ihan samalla tavalla kuin aina ennenkin pyrkimässä lähimpänä laiduntavien lajitovereiden seuraan ja koettaisin tehdä heidän kanssaan jotakin kivaa ja hyödyllistä. 

Yksin en halua jäädä. Mieluiten olen eri mieltä, mutta vain jos saan olla eri mieltä laumassa. Ei ole mitään mieltä olla eri mieltä, jos ei ole laumassa. Ehkä erimielisyys on lauman kaikista voimakkain yhteinen arvo? 

Ei laumassa pysymiseen mitään arvosanalistoja tarvita. Eikä sellaisesta listasta synny ainakaan mitään sellaista, mikä minua tai ehkä ketään kiinnostaisi. Hyvien sanojen lista on vain lista tylsistä, hyvistä sanoista.

Minun puolestani hyvien asioiden listaamisesta voidaan luopua. Tekoäly osaa sen paremmin. Sen sijaan voitaisiin miettiä, miten saamme porukoissamme aikaan jännää tekemistä. Sen aikaansaamiseksi voisi olla hyvä idea organisaatioissa tai muissa yhteenliittymissä aika ajoin listata, mitä kirpaisevaa, hölmöä, yllättävää tai hullunkurista on lajitovereille tässä laumassa viime aikoina tapahtunut. Ehkä silloin ymmärtäisimme, kuinka eri mieltä voikaan asioista olla, ja silti rakastaa laumaansa, joka kaikesta huolimatta kulkee yhtenäisenä kohti parempia laitumia.

Pysyvyys työyhteisön voimavarana

Yhteinen, jaettu ymmärrys työn merkityksellisyydestä, työn tavoitteet ja selkeät työnkuvat muuttuvassa työelämässä pelisääntöineen ja toimintamalleineen ovat työelämäkonsulttien supervoimasanoja. 

Näitä mainioita sanoja ei sovi, eikä tule vakavasti kyseenalaistaa ainakaan työajalla. Eikä ole aihettakaan. Puutun vain yhteen sanaan. Muutokseen.

Koetan jakaa teille oman ymmärrykseni muutoksen merkityksettömyydestä yhteiseen käyttöönne siten, että jokaiselle muutosmeiningin ja pysyvyysdiskurssin stabiilit pelisäännöt kiteytyvät selkeästi työnkuvan voimassa olevaan toimintamalliin. Sen voi tsekata intrasta.

Aika moni asia perustellaan muutoksella. Kun markkinat muuttuvat, on sopeuduttava. Kun tieto muuttuu, on opittava uudelleen. Kaikki on vain yhtä suurta muutosta! Apua, kuinka tästä voi selvitä?

Ei tarvitse pelätä, koska ei kaikki muutu. Jotkut asiat tietenkin muuttuvat, mutta osa merkittävimmistä asioista ei muutu lainkaan.

Oikeastaan tosi suuri osa asioista, joiden kanssa olemme tekemisissä, ei muutu hiukkaakaan ja juuri ne ovat niitä asioita, jotka tekevät elämästä hauskaa, lupsakkaa ja mielekästä sekä organisaatioiden toimintamalleista tehokkaita, kestäviä ja sujuvia.

Esimerkiksi kyky tuntea jotakin on pysyvää. Otetaan vaikka yksi ihmisen perusfiiliksistä, jonka jokainen tuntee hyvin - harmitus. Tietenkin harmitus voi vähentyä, loiventua tai kiihtyä ajan kuluessa, mutta perusmeininki säilyy varsin pitkään sellaisella 0,7 - 0,9 millimoolin vaihteluvälillä. Sama pätee esimerkiksi kateuteen, iloon, tylsyyteen, kunnianhimoon, mustasukkaisuuteen, ahneuteen, uteliaisuuteen, keksimiseen ja hassutteluun. Pysyy ja toimii. 

Organisaatioissa riippuvuus toisista ihmisistä oman organisaation sisällä ja ulkona on melko lailla muuttumaton asia. Samoin ”meidän” ja ”niiden” välisen suhteen määrittely, toisista erottuminen positiivisella tavalla ja kilpailu toisten porukoiden kanssa kestää luultavasti aika hyvin aikaa ja viranomaisten laatuindikaattoreita. Tieto ei vanhene millään, vaikka uuttakin tulee koko ajan. Kerroksia vain tulee lisää, mutta tieto on kuin koivun lehti; siinä se kiertää samaa rataa syksyn lehdestä karikkeeksi ja maasta lehtivihreäksi melko lailla pysyvästi.  Ihmisten ja teknologioiden suhdetta on äimistelty ja määritelty pysyvästi ja muuttumattomalla intensiteetillä aina tulen keksimisestä tekoälyyn. Pysyy ja porskuttaa.  

Koska organisaatiot muodostuvat ihmisistä, on organisaatioden toimintamalleissa, työn tavoitteissa ja merkityksellisyyden tunteessa aina mukana ihmisten pysyvät ja jotakuinkin muuttumattomat ominaisuudet, kuten vittumaisuus, liehittely, vallanhimo, laiskuus, ahneus, innostuminen, kekseliäisyys ja niin edelleen. Kuten edellä listasin ja sitä samaa yhä uudelleen jankkaan.

Ihmisten muodostaman työhteisön varsinainen olemus on pysyvyys. Laumaotuksen perushommat eivät juuri muutu. Muutokset ovat melko vähäisiä; pikku hiljaa ihmisen touhuamisen vuoksi ympäristö köyhtyy ja muuttuu koko ajan sen verran selkeästi, että voimme edelleen ja kokoa ajan jatkaa pysyvää ihmisyyttämme päivästä toiseen ja kuvitella, että kaikki muuttuu, vaikka mikään ei muutu. Samoja tärkeilijöitä, tyhjännaurajia, tuholaisia ja joutoukkoja ollaan edelleen. Jatkamme ympäristömme hallitsmista, hyödyntämistä ja köyhdyttämistä niinkuin aina ennenkin. Kun tämä laidun on kaluttu loppuun tai organisaatiorakenne on haalistunut esitteissä, siirrytään seuraavaan. Aina sama juttu. Onneksi?

Kohti pienempää ja parempaa Mikkeliä!

 

Tässä blogissa julkaisen vaaliteesini. Jälleen kerran. Olen ollut ehdolla muistaakseni jo kaksi kertaa ennen näitä kuntavaaleja. 

Olen ehdoilla Vihreiden listalla, mutta en ole puolueen jäsen ja niinpä listoilla nimeni perässä lukee: "sit". Sit mennään.

Tässä blogissa äänestämistäni harkitseva henkilö voi tutustua ajatuksiini yleensä. Tämä toimii eräänlaisena tuoteselosteena. Mukana on kaikenlaista, enimmäkseen muuta kuin kuntapolitiikkaa. Enhän siitä paljoa tiedä, kun ei ole juuri kokemusta.

Huomasin, että edellisissäkin vaaleissa olin julkaissut jossakin blogissa vaaliteesini. Eivät ne ole kovin paljoa muuttuneet, vaikka pidätän aina itselleni oikeuden mielenmuutoksiin. 

Mutta olkaapa hyvät, tässä minun teesini vaaleissa 2025:

1. Mikkelin väestö vähenee ja se on hyvä. Innovoidaan Mikkelistä pieni, fiksu ja kiinnostava kaupunki. Varaudutaan väestön vähenemiseen ja lopetetaan katteeton unelmointi väestön kasvusta. Kehitetään pienempi, mutta parempi Mikkeli. 

2. Luovutaan suurista uudisrakentamishankkeista ja uusista asuntoalueista. Tehdään satamaan enemmän puistoa ja vähemmän rakentamista.

3. Lisää elämää ja hauskuutta ydinkeskustaan. Tehdään ohjelma tyhjien liikehuoneistojen uusiokäyttöä varten. Keskitytään ydinkeskustan elinvoimaan ja Urheilupuiston kehittämiseen jalkapallo- ja kulttuuritapahtumapuistoksi.

4. Mikkeliin riittää hyvin kylmä lentokenttä. Jos puolustusvoimat, NATO tai lähetysseurat tarvitsevat lentokenttää, he vastatkoon kustannuksista. Lentokentän sijaan asetetaan tavoitteeksi turvallinen pyörätieverkosto Mikkelin ja aluekeskusten välille. 

5. Keskustan reuna-alueiden kiinteistöjen arvot alenevat, osaa asunnoista ei ehkä saada koskaan myytyä. Panostetaan vanhojen kaupunginosien ja taajamien infrastruktuurin kohentamiseen. Tehdään ohjelma vanhojen kaupunginosien arvon säilyttämiseksi, vanhojen rakennusten pelastamiseksi tai arvottomien rakennusten kierrättämiseen.

6. Mökkimäärän kasvattaminen köyhdyttää rantaluontoa ja luonnon monimuotoisuutta. Samalla nykyisten mökkiläisten viihtyvyys alenee. Vapaa-ajanasukkaiden määrä on jo hyvällä tasolla. Tarjotaan heille enemmän ja parempaa. Mökittömiä kaupunkilaisia varten tarvitaan yleisiä rantasaunoja ja rantapuistoja. Kaupungin pitää näyttää esimerkkiä metsänomistajana lisäämällä suojelualueita ja välttämällä avohakkuita.

7. Vaikka Mikkeli pienenee, tarvitaan tänne uusia asukkaita ja osaavaa työvoimaa. Maahanmuuttoa on lisättävä. Mikkelin pitää aktiivisesti lisätä kaupungin houkuttavuutta maahanmuuttajien keskuudessa yhteistyössä yritysten, ammattikorkeakoulun ja muiden oppilaitosten kanssa. Kaupunkiin tarvitaan kansainvälinen koulu.

8. Yhteisöllisyys on hyvää ja hauskaa elämää. Baarit, yökerhot, ravintolat, kahvilat, tori, kirjastot, puistot, elokuvat, museot, teatterit, erikoismyymälät, galleriat, jalkapallo- ja jääpallokatsomot tekevät keskustasta houkuttavan ja elämästä hauskaa ja arvokasta. Kaikki hauska pitää olla saavutettavissa kävellen rautatieasemalta. Mikkelissä tämä on mahdollista, jos halutaan.

9. Mikro- ja yksinyrittäjät tuottavat suuren määrän kiinnostavia ja ainutlaatuisia palveluja. Esimerkiksi kulttuurialalla on suuri joukko yksinyrittäjiä, jotka tuottavat korkean jalostusasteen tuotteita tai elämään sisältöä tuottavia palveluja. Suurin osa kaikista yrityksistä on Mikkelissäkin mikroyrityksiä tai yksinyrittäjiä. Mikroyritykset ja yksinyrittäjät työllistävät ja niissä on kasvumahdollisuuksia. Mikkelin pitäisi kehittää kaupungissa jo toimivien kulttuuri-, mikro- ja yksinyrittäjen tukea auttamalla heitä löytämään edullisia ja kiinnostavia toimitiloja.  

10. Sivistys on suomalaisuuden perusta. Hyvästä sivistyksellisestä perustalta huolimatta jätämme nuorille valtavia ongelmia perinnöksi. Ilmastonmuutos ja luonnon monimuotoisuuden katoaminen vaativat aivan uudenlaista asennetta, osaamista ja sivistystä. Nuoria on tuettava löytämään ratkaisuja meidän vanhempien aiheuttamiin ongelmiin ja samalla heille on tarjottava mahdollisuus nauttia nuoruudesta.