Liian hyvää ollakseen kiinnostavaa

Oletko joskus päässyt tai joutunut pohtimaan jonkin ison porukan arvoja? Kaltaiseni nelosketjun turha humanisti ja semiakateemisen organisaatiotyön varajannu joutuu näihin keskusteluihin tämän tästä, milloin missäkin strategiatyössä, konsortiokohkaamisessa, koordinaationaatiskelussa tai hyvinvointihymistelyssä.

Heti alkuun tunnustan, että en todellakaan ymmärrä arvopuhetta yleensä, enkä varsinkaan silloin, kun puhutaan "yhteisistä arvoista". 

Aloitan omista arvoistani

Konsultit ja kouluttajat kyselevät joskus arvojani tilaisuuksissa, joissa edistetään hyvinvointia tai ryhmäytymistä tai jotakin vastaavaa.  Omin päin en arvojani mieti. Annan konsultille vastaukseksi jotakin sellaista, jonka toivon johtavan kiusallisen tilanteen nopeaan päätökseen. Esimerkiksi jotain tällaista: Minulle on tärkeää rauha, rakkaus ja kauneus. Juu, ja yhdenvertaisuus ja avarakatseisuus. Jos konsultin katse on jotenkin tyytymätön, saatan lisätä ehkä myös huumorin.

Ovatko nuo ihanat sanat juuri sellaisia, jotka saavat pulssini nousemaan, huomioni heräämään ja mielikuvitukseni liitoon? Eikö juuri jokin sellainen tuntemus heijastelisi asian arvokkuutta ja merkittävyyttä? 

Rauha, rakkaus ja kauneus saavat minut nukahtamaan.

Oikeasti innostun, kun vänkään vastaan, alan liioittelemaan, ryven kohtuuttomuuksissa, säälin itseäni, yritän enemmän tai vähemmän onnistuneesti hyväntahtoisesti vittuilla läheisille tai rakkaille kollegoille, onnistun välttämään hankalan työtehtävän, vedän kalsarikännit tai laitan muuten vaan asiat ihan omaksi huvikseni läskiksi. Luulen, että arvoni liittyvät jotenkin tuollaisiin touhuihin.

Nyt kun reflektoin edellisiä kappaleita huomaan, että luulen kunnollisten, poliittisesti korrektien, kieliopillisesti puhtaiden ja organisaatioteknisesti rakentavien arvojen olevan ensisijaisesti nomineja. Miksi ja entä sitten? Varmaankin siksi, että miellän arvon olennoksi, joka voidaan määritellä jotenkin selkeäksi ja pysyväksi. Semmoiseksi, jonka voi piirtää, muovailla patsaaksi tai räjäyttää osatekijöikseen. Se on sikäli kätevää, että näin arvosta tulee tarkka, stabiili ja mitattava. Tällaisen arvon voi ojentaa hopealautasella organisaation arvotoimikunnalle punnittavaksi tai merkitä kehityskeskustelulomakkeeseen todisteeksi arvoyhteensopivuudestani.  

Entä sitten, miksi tämä sitten häiritsee minua? Siksi, että vähäiset onnenhetkeni perustuvat jatkuvaan, alati muuttuvaan, utuiseen ja improvisoituun sekäettäisyyteen, eikä yhteisesti sovittuun, tarkasti määriteltyyn jokotaihin.  Pidän enemmän määrittelemättömyydestä kuin määrittelystä.   

Sitten ne yhteiset arvot

Yhteisissä arvoissa henkilökohtaisena pulmanani ovat sekä "arvot" että "yhteiset". Kolmisenkymmentä vuotta työyhteisöissä eläneenä ja kuutisenkymmentä vuotta laumaeläimenä selviytyneenä ihmettelen sitä, miksi meidän täytyy joillakin ylevillä nomineilla määrittää laumassa viihtymistämme? 

En koskaan ole opetellut, saati muistanut ensimmäistäkään organisaatioarvosanaa missään niistä porukoista, joissa olen työskennellyt. Tunnistan toki organisaatioarvosanoja, jos niitä minulle näytetään. Yhdenvertaisuus, avoimuus, ekologisuus, edelläkävijyys jne. ovat tuttuja sanoja ja mieluusti annan niiden hehkua esitteiden kansissa ja powerpointesitysten avausslidessä. Ihan sama. Vaikka vannoisin mihin tahansa hyvään, kauniiseen ja lempeään sanaan, olisin kuitenkin ihan samalla tavalla kuin aina ennenkin pyrkimässä lähimpänä laiduntavien lajitovereiden seuraan ja koettaisin tehdä heidän kanssaan jotakin kivaa ja hyödyllistä. 

Yksin en halua jäädä. Mieluiten olen eri mieltä, mutta vain jos saan olla eri mieltä laumassa. Ei ole mitään mieltä olla eri mieltä, jos ei ole laumassa. Ehkä erimielisyys on lauman kaikista voimakkain yhteinen arvo? 

Ei laumassa pysymiseen mitään arvosanalistoja tarvita. Eikä sellaisesta listasta synny ainakaan mitään sellaista, mikä minua tai ehkä ketään kiinnostaisi. Hyvien sanojen lista on vain lista tylsistä, hyvistä sanoista.

Minun puolestani hyvien asioiden listaamisesta voidaan luopua. Tekoäly osaa sen paremmin. Sen sijaan voitaisiin miettiä, miten saamme porukoissamme aikaan jännää tekemistä. Sen aikaansaamiseksi voisi olla hyvä idea organisaatioissa tai muissa yhteenliittymissä aika ajoin listata, mitä kirpaisevaa, hölmöä, yllättävää tai hullunkurista on lajitovereille tässä laumassa viime aikoina tapahtunut. Ehkä silloin ymmärtäisimme, kuinka eri mieltä voikaan asioista olla, ja silti rakastaa laumaansa, joka kaikesta huolimatta kulkee yhtenäisenä kohti parempia laitumia.

Pysyvyys työyhteisön voimavarana

Yhteinen, jaettu ymmärrys työn merkityksellisyydestä, työn tavoitteet ja selkeät työnkuvat muuttuvassa työelämässä pelisääntöineen ja toimintamalleineen ovat työelämäkonsulttien supervoimasanoja. 

Näitä mainioita sanoja ei sovi, eikä tule vakavasti kyseenalaistaa ainakaan työajalla. Eikä ole aihettakaan. Puutun vain yhteen sanaan. Muutokseen.

Koetan jakaa teille oman ymmärrykseni muutoksen merkityksettömyydestä yhteiseen käyttöönne siten, että jokaiselle muutosmeiningin ja pysyvyysdiskurssin stabiilit pelisäännöt kiteytyvät selkeästi työnkuvan voimassa olevaan toimintamalliin. Sen voi tsekata intrasta.

Aika moni asia perustellaan muutoksella. Kun markkinat muuttuvat, on sopeuduttava. Kun tieto muuttuu, on opittava uudelleen. Kaikki on vain yhtä suurta muutosta! Apua, kuinka tästä voi selvitä?

Ei tarvitse pelätä, koska ei kaikki muutu. Jotkut asiat tietenkin muuttuvat, mutta osa merkittävimmistä asioista ei muutu lainkaan.

Oikeastaan tosi suuri osa asioista, joiden kanssa olemme tekemisissä, ei muutu hiukkaakaan ja juuri ne ovat niitä asioita, jotka tekevät elämästä hauskaa, lupsakkaa ja mielekästä sekä organisaatioiden toimintamalleista tehokkaita, kestäviä ja sujuvia.

Esimerkiksi kyky tuntea jotakin on pysyvää. Otetaan vaikka yksi ihmisen perusfiiliksistä, jonka jokainen tuntee hyvin - harmitus. Tietenkin harmitus voi vähentyä, loiventua tai kiihtyä ajan kuluessa, mutta perusmeininki säilyy varsin pitkään sellaisella 0,7 - 0,9 millimoolin vaihteluvälillä. Sama pätee esimerkiksi kateuteen, iloon, tylsyyteen, kunnianhimoon, mustasukkaisuuteen, ahneuteen, uteliaisuuteen, keksimiseen ja hassutteluun. Pysyy ja toimii. 

Organisaatioissa riippuvuus toisista ihmisistä oman organisaation sisällä ja ulkona on melko lailla muuttumaton asia. Samoin ”meidän” ja ”niiden” välisen suhteen määrittely, toisista erottuminen positiivisella tavalla ja kilpailu toisten porukoiden kanssa kestää luultavasti aika hyvin aikaa ja viranomaisten laatuindikaattoreita. Tieto ei vanhene millään, vaikka uuttakin tulee koko ajan. Kerroksia vain tulee lisää, mutta tieto on kuin koivun lehti; siinä se kiertää samaa rataa syksyn lehdestä karikkeeksi ja maasta lehtivihreäksi melko lailla pysyvästi.  Ihmisten ja teknologioiden suhdetta on äimistelty ja määritelty pysyvästi ja muuttumattomalla intensiteetillä aina tulen keksimisestä tekoälyyn. Pysyy ja porskuttaa.  

Koska organisaatiot muodostuvat ihmisistä, on organisaatioden toimintamalleissa, työn tavoitteissa ja merkityksellisyyden tunteessa aina mukana ihmisten pysyvät ja jotakuinkin muuttumattomat ominaisuudet, kuten vittumaisuus, liehittely, vallanhimo, laiskuus, ahneus, innostuminen, kekseliäisyys ja niin edelleen. Kuten edellä listasin ja sitä samaa yhä uudelleen jankkaan.

Ihmisten muodostaman työhteisön varsinainen olemus on pysyvyys. Laumaotuksen perushommat eivät juuri muutu. Muutokset ovat melko vähäisiä; pikku hiljaa ihmisen touhuamisen vuoksi ympäristö köyhtyy ja muuttuu koko ajan sen verran selkeästi, että voimme edelleen ja kokoa ajan jatkaa pysyvää ihmisyyttämme päivästä toiseen ja kuvitella, että kaikki muuttuu, vaikka mikään ei muutu. Samoja tärkeilijöitä, tyhjännaurajia, tuholaisia ja joutoukkoja ollaan edelleen. Jatkamme ympäristömme hallitsmista, hyödyntämistä ja köyhdyttämistä niinkuin aina ennenkin. Kun tämä laidun on kaluttu loppuun tai organisaatiorakenne on haalistunut esitteissä, siirrytään seuraavaan. Aina sama juttu. Onneksi?

Kohti pienempää ja parempaa Mikkeliä!

 

Tässä blogissa julkaisen vaaliteesini. Jälleen kerran. Olen ollut ehdolla muistaakseni jo kaksi kertaa ennen näitä kuntavaaleja. 

Olen ehdoilla Vihreiden listalla, mutta en ole puolueen jäsen ja niinpä listoilla nimeni perässä lukee: "sit". Sit mennään.

Tässä blogissa äänestämistäni harkitseva henkilö voi tutustua ajatuksiini yleensä. Tämä toimii eräänlaisena tuoteselosteena. Mukana on kaikenlaista, enimmäkseen muuta kuin kuntapolitiikkaa. Enhän siitä paljoa tiedä, kun ei ole juuri kokemusta.

Huomasin, että edellisissäkin vaaleissa olin julkaissut jossakin blogissa vaaliteesini. Eivät ne ole kovin paljoa muuttuneet, vaikka pidätän aina itselleni oikeuden mielenmuutoksiin. 

Mutta olkaapa hyvät, tässä minun teesini vaaleissa 2025:

1. Mikkelin väestö vähenee ja se on hyvä. Innovoidaan Mikkelistä pieni, fiksu ja kiinnostava kaupunki. Varaudutaan väestön vähenemiseen ja lopetetaan katteeton unelmointi väestön kasvusta. Kehitetään pienempi, mutta parempi Mikkeli. 

2. Luovutaan suurista uudisrakentamishankkeista ja uusista asuntoalueista. Tehdään satamaan enemmän puistoa ja vähemmän rakentamista.

3. Lisää elämää ja hauskuutta ydinkeskustaan. Tehdään ohjelma tyhjien liikehuoneistojen uusiokäyttöä varten. Keskitytään ydinkeskustan elinvoimaan ja Urheilupuiston kehittämiseen jalkapallo- ja kulttuuritapahtumapuistoksi.

4. Mikkeliin riittää hyvin kylmä lentokenttä. Jos puolustusvoimat, NATO tai lähetysseurat tarvitsevat lentokenttää, he vastatkoon kustannuksista. Lentokentän sijaan asetetaan tavoitteeksi turvallinen pyörätieverkosto Mikkelin ja aluekeskusten välille. 

5. Keskustan reuna-alueiden kiinteistöjen arvot alenevat, osaa asunnoista ei ehkä saada koskaan myytyä. Panostetaan vanhojen kaupunginosien ja taajamien infrastruktuurin kohentamiseen. Tehdään ohjelma vanhojen kaupunginosien arvon säilyttämiseksi, vanhojen rakennusten pelastamiseksi tai arvottomien rakennusten kierrättämiseen.

6. Mökkimäärän kasvattaminen köyhdyttää rantaluontoa ja luonnon monimuotoisuutta. Samalla nykyisten mökkiläisten viihtyvyys alenee. Vapaa-ajanasukkaiden määrä on jo hyvällä tasolla. Tarjotaan heille enemmän ja parempaa. Mökittömiä kaupunkilaisia varten tarvitaan yleisiä rantasaunoja ja rantapuistoja. Kaupungin pitää näyttää esimerkkiä metsänomistajana lisäämällä suojelualueita ja välttämällä avohakkuita.

7. Vaikka Mikkeli pienenee, tarvitaan tänne uusia asukkaita ja osaavaa työvoimaa. Maahanmuuttoa on lisättävä. Mikkelin pitää aktiivisesti lisätä kaupungin houkuttavuutta maahanmuuttajien keskuudessa yhteistyössä yritysten, ammattikorkeakoulun ja muiden oppilaitosten kanssa. Kaupunkiin tarvitaan kansainvälinen koulu.

8. Yhteisöllisyys on hyvää ja hauskaa elämää. Baarit, yökerhot, ravintolat, kahvilat, tori, kirjastot, puistot, elokuvat, museot, teatterit, erikoismyymälät, galleriat, jalkapallo- ja jääpallokatsomot tekevät keskustasta houkuttavan ja elämästä hauskaa ja arvokasta. Kaikki hauska pitää olla saavutettavissa kävellen rautatieasemalta. Mikkelissä tämä on mahdollista, jos halutaan.

9. Mikro- ja yksinyrittäjät tuottavat suuren määrän kiinnostavia ja ainutlaatuisia palveluja. Esimerkiksi kulttuurialalla on suuri joukko yksinyrittäjiä, jotka tuottavat korkean jalostusasteen tuotteita tai elämään sisältöä tuottavia palveluja. Suurin osa kaikista yrityksistä on Mikkelissäkin mikroyrityksiä tai yksinyrittäjiä. Mikroyritykset ja yksinyrittäjät työllistävät ja niissä on kasvumahdollisuuksia. Mikkelin pitäisi kehittää kaupungissa jo toimivien kulttuuri-, mikro- ja yksinyrittäjen tukea auttamalla heitä löytämään edullisia ja kiinnostavia toimitiloja.  

10. Sivistys on suomalaisuuden perusta. Hyvästä sivistyksellisestä perustalta huolimatta jätämme nuorille valtavia ongelmia perinnöksi. Ilmastonmuutos ja luonnon monimuotoisuuden katoaminen vaativat aivan uudenlaista asennetta, osaamista ja sivistystä. Nuoria on tuettava löytämään ratkaisuja meidän vanhempien aiheuttamiin ongelmiin ja samalla heille on tarjottava mahdollisuus nauttia nuoruudesta.  

Elämää ilman talouskasvua

Olen onnenpekka. Synnyin hyvin toimeentulevan porvariperheeseen, jossa oli hyvä ja turvallista kasvaa. Sain olla paljon omissa oloissani, eikä kukaan viitsinyt minua pakottaa juuri mihinkään. 

Haaveilin, haahuilin ja lueskelin. 

Ehkä siksi kasvoin kieroon ja jo aika nuorena innostuin kaikista sellaisista ajatuksista, jotka perustuivat joutenoloon. Teininä tein itselleni huoneentaulun, jossa luki ”Lue, laske, lenkkeile”. Sen päälle piirsin rastin ja alla luki painokkaasti: ”Lepää, löhöä, laiskottele!”

Nyt olen ollut yhtäjaksoisesti työelämässä yli kolmekymmentä vuotta. Ajatukseni ovat muuttuneet - jonkin verran.  Ihmisellä pitää olla elämässään mielekästä tekemistä, jonka kokee arvokkaaksi. Uskon, että se pätee kaikkiin ihmisiin.

Mitä mielekäs tekeminen sitten on, on toinen asia.

Nuorena lueskelin paljon ja koin järkeväksi ajatukset siitä, että olisi melkolailla fiksua ihan oman henkilökohtaisen tulevaisuuden kannalta vähentää kulutusta, koska maapallolla on rajat. Kasvu ei voi jatkua loputtomiin. Mietin, että tämä on mainio ajatus: touhutaan vähemmän, pelastetaan maapallo ja itsemme.

Pidin ajatusta itsestään selvänä, mutta maailma ei koskaan oikein tuntunut muuttuvan siihen suuntaan. Päin vastoin. Kun ennen mentiin tehtaaseen töihin ja menetettiin keuhkot tai raajat, nyt mennään toimistoon ja menetetään hermot. Robotit ja tekoäly tekevät hirmuista urakkaa yötä päivää, mutta silti ihmisiä jahdataan hölmöihin töihin kepillä ja häpeällä uhkaillen kuin keskiajalla. 

Ne, joilla on hyväpalkkaista työtä, hakevat vastapainoa kuristavaan työelämään ja laatua vapaa-aikaansa lentämällä viikoksi toiselle puolelle maapalloa, vain saadakseen vatsataudin, kupan ja kivan somepäivityksen. Työn parhaimpia saavutuksia on saada iso auto, jolla voi nopeasti ajaa kaupunkiasunnosta ranta-asunnolle, jossa voi pikavauhtia nauttia elämästä porealtaassa, josta voi katsoa järvelle ja päivittää somea.

Samaan aikaan mikroskooppisen pieni vähemmistö omistaa valtavia omaisuuksia ja he voivat eristäytyä täysin omaan piiriinsä, jossa voivat elää omassa todellisuudessaan ja ohjailla sieltä käsin köyhälistön kohtaloita. Suuret kansanjoukot ihmettelevät ja ihailevat heidän elämäänsä, niinkuin miljardöörit olisivat jotakin kuolemattomia Olympoksen jumalia.

Enpä ole itsekään mikään pylväspyhimys, saati malliesimerkki. On vaikea pyrkiä sinne, minne virta ei vie.

Tiedän kuitenkin, että näin ei oikeasti voi tai pidä elää. Kasvavaan kulutukseen perustuva talouskasvu on yksinkertaisesti hölmöä.  Ennemmin tai myöhemmin sille tulee jonkinlainen loppu.

Valitettavasti on poliittisesti  - tai mitenkään - jotakuinkin mahdotonta muuttaa tätä menoa. Ahneus on inhimillistä ja nykyisin myös poliittisesti erittäin arvostettua, eikä moni vapaaehtoisesti luovu mukavuuksistaan liito-oravan tai jonkun abstraktin ekosysteemin vuoksi niin kauan kuin aamulla aurinko nousee, bensapumppu toimii ja X:stä voi lukea, mitä Musk miettii.   

Silti pidän omana tavoitteenani tehdä vähemmän ja nauttia enemmän. Olisi mainiota, jos joskus olisi sellainen kansantaloustiede ja sellainen kaupunki, jossa tavoitteena olisi vähemmän, ei enemmän.

***

Lukuvinkkejä: Tim Jackson (2009) Hyvinvointia ilman kasvua.

Metatietoa

Kun taas kerran asetuin kuntavaaliehdokkaaksi, päätin tällä kertaa käyttää rahaa mainostamiseen. Ylärajan asetin 300 euroon. Tekisin 40 euron somekampanjan ja ostaisin lehdestä 150 eurolla printtimainoksia. Loput menisivät hallintoon, yhteiskuntasuhteisiin ja juokseviin menoihin. 

Kerron tässä blogissa, miksi tällaiselle elämän takasuoran ehdokkaalle kuntavaalimainostaminen ei vain taida onnistua. 

Jotta en kiusaisi kasvokirjan muualla asuvia kavereita hölmöillä paikallispoliittisilla vouhutuksillani, päätin perustaa erillisen poliitikkoprofiilin. Onnistuin noin kahdessa viikossa, kun sain valveutuneilta ehdokastovereilta ja lähiomaisilta tukea. 

Poliitikko Pekka Uotila -profiilia ajattelin käyttää kampanjasivustonani ja mainostaa siellä poliittisesti värjättyjä blogejani aivan uudelle, tuntemattomalle, ehdokasta etsivälle, valveutuneelle mikkeliläisyleisölle. Ilman mainoksia ensimmäisen postaukseni oli nähnyt kahdessa viikossa kahdeksan henkilöä. 

Käännyin siis maailman johtavan someteknologiayritys Metan puoleen.

Metalla on aivan erityisen tarkat kriteerit siitä, millaista poliittista ja yhteiskunnallista toimintaa voi mainostaa ja he haluavat myös tietää, kuka sellaista harjoittaa. Se lienee vastuullista ja järkevää, koska isot pojat ovat kuulemma käyttäneet somealustoja melko isolla rahalla mieluisten ehdokkaiden tukemiseen ja epämieluisten ehdokkaiden mustamaalaamiseen.

Meta edellyttää mainoksilta, jotka koskevat yhteiskunnallisia kysymyksiä, vaaleja tai politiikkaa mainostajalta tunnistautumisen. Se pitää tehdä henkilöllisyystodistuksella tai notaarin todistuksella. Päätin aloittaa henkkarilla, koska en ymmärrä, mikä on notaari. Valitettavasti minulla ei ole lainkaan voimassa olevaa henkilöllisyystodistusta, mutta ajokorttikin kelpasi tähän hommaan. Minun ajokorttini ei kuitenkaan Metalle käynyt. Päättelin, että kyse oli ehkä siitä, että ajokortista puuttuu yksi nurkka, jonka joku nuorempi konstaapeli oli joskus puraissut pois. Tilasin netistä uuden, mutta eivät löytäneet voimassa olevaa passikuvaa, vaikka olin juuri tehnyt passihakemuksen, kun oli pitänyt käydä vaalikuvassa valokuvaamossa. Ilmeisesti kuva ei ollut rekisterissä, kun puuttui sormenjäljet ja ne pääsen antamaan vasta muutaman viikon kuluttua.  

Onneksi kilpailevan aatesuunnan fiksu edustaja vinkkasi baarissa, että oman ajokortin alle voi laittaa vaimon ajokortin, jolloin kuvassa näyttää siltä, kuin kortti olisi ehjä. Poliittinen vuoropuhelu kannattaa aina ja sain kun sainkin henkilöllisyyteni todistettua!

Alkoi näyttää aika lupaavalta. Aloittelin kampanjaani. Mutta suureksi yllätyksekseni, kaiken tämän vaivan jälkeen ensimmäiset kaksi seitsemän euron kampanjaani, joilla yritin saada kävijöitä blogiini Kohti pienempää ja parempaa Mikkeliä ja siten blogiini Elämää ilman talouskasvua tyrmättiin Metassa näillä sanoilla:

”Mainoksesi hylättiin, sillä ne eivät noudata Kielletyt Liiketoimintamallit ja Mainokset, Jotka Koskevat Yhteiskunnallisia Asiakysymyksiä, Vaaleja Tai Politiikkaa käytännöt.” 

Olin hämmentynyt ja vaikuttunut Metan kielellisen ilmaisun omintakeisuudesta. Otin yhteyttä Metan tukikeskukseen ja kerroin, että en ymmärrä hylkäysperustetta, saati siihen liittyvää ohjetta, mutta Metan teknologia vastasi, että se ei ymmärrä kysymystäni. 

Tuon kannustavan dialogin jälkeen päätin lukea Metan mainoskäytännöt uudestaan. Niissä todetaan, että Meta ei hyväksy mainoksia, joissa ”markkinoidaan tuotteita, palveluita, toimintamalleja tai tarjouksia petollisiksi tai harhaanjohtaviksi tunnistetuilla tavoilla, joihin kuuluu myös rahan tai henkilötietojen huijaaminen ihmisiltä”.

Aivan, no ilmeisesti blogini lukeminen johtaa lukijoitani harhaan ja lopulta huijaan lukijaltani henkilötiedot ja rahat. Kas. Metan teknologialla on varmaan syynsä näin ajatella. Itselleni ei ollut tullut mieleen. Voisinko tosiaan ansaita rahaa talouskasvua koskevalla blogillani?

Hetken sivuilla harhailtuani päädyin siihen, että ilmeisesti Metan teknologia yritti saada minut tekemään ”Maksajana” ilmoituksen. Luulen, että sillä tarkoitetaan sitä, että kun kovin yritän ihmisiä harhaan johtaa mainonnalla, niin varmistetaan, että en ole vain esimerkiksi Osuuskaupan asialla mielipiteineni. Että jos vaikka Osuuskauppa maksaisi seitsemän euron mainoksen vaikuttaakseen minun kauttani kansalaisiin kirjoituksellani talouskasvusta. Hyvä idea. Harmi, että Osuuskauppa ei ole vielä halunnut mainoksiani maksaa. En kyllä uskalla kysyä ja viimeaikaisen kokemukseni perusteella Osuuskaupassa tuskin tiedetään mitään blogeistani.

Sunnuntaina kerroin ongelmistani vaimolleni, joka on käynyt Matamainoskurssin. Hän kysyi, painoinko sitä nappia, jossa lukee ”Mainosta julkaisua”. Myönsin. Hän sanoi, että kurssilla oli sanottu, että juuri sitä nappia ei pidä painaa. Hän ehdotti, että tehtäisiin mainos yhdessä. Minä ehdotin, että mennään päiväunille. Mentiin päiväunille.

Seuraavana päivänä jatkoin ponnistelujani. Tukiryhmään kuuluva toisen puolueen ehdokas sanoi, että vaalimainoksessa ei voi olla keskeneräinen pipo päässä ja näyttää krapulaiselta. Sitä paitsi ehdokassivuni linkki blogiini avaa kuulemma Messengerin eikä suinkaan ajatuksiani talouskasvusta. Nämä virheet korjattuani kerroin mainosongelmastani ja hän sanoi, että on perustettava oma mainostili. Aha, selvä.  Perustin ja sain jossakin vaiheessa Metan teknologialta henkilökohtaisen vinkin, jossa jälleen viitattiin maksajaan:

”Mainostajien on sisällytettävä vahvistettu ”Maksajana”-ilmoitus näihin mainoksiin näyttääkseen tahon tai henkilön, joka vastaa mainoksen esittämisestä Meta-teknologioissa.”

Koska olin perustanut mainostilin ja luovuttanut henkilötietoni, luottokorttitietoni, budjetoimani 40 euroa, uskollisuuteni ja hammaskarttani Metalle, ajattelin että nyt tämä lähtee liitoon! Siispä ryhdyin tekemään Maksajana -ilmoitusta. Ilmoitin organisaatioksi oman itseni ja edunsaajaksi poliitikko Pekka Uotilan.  Teknologia vastasi:

”Huomasimme, että sähköpostillasi ja sivustollasi ei ole samaa toimialuetta. Yritä uudelleen.”

Mikä on toimialue? Soitin tyttärelle. Hän ei oikein ilmeisesti ymmärtänyt kysymystäni.  Eikä hän kuulemma pääse Helsingistä Mikkeliin iltajunalla tänään. Eikä huomenna. Lopuksi hän totesi, että blogit ovat muutenkin niin vuodelta 2012. 

Minä luulen, että en ole millään sellaisella toimialueella tai edes alueella, jossa olisi ketään tai mitään muuta kuin minä itse. Enkä yritä uudelleen.

Eikä sanomalehdestäkään vastattu, kun pyysin ystävällisesti kertomaan, millaisia mainoksia saa, jos budjetti on 150 euroa. 

Taidan tilata koko rahalla lavallisen olutta Virosta. Jos joku haluaa äänestää minua, nähköön vaivaa.

Taide, keramiikka ja keraamikon mies

Luin Hesarista 1.12.2024 Vilja-Tuulia Huotarisen erinomaisen esseen taiteesta ja sen merkityksestä. Olin kaikesta hyvin samaa mieltä. Huotarinen kirjoitti kirjailijana tietenkin lähinnä runoudesta. Aika usein taide mielletäänkin kirjallisuudeksi, musiikiksi tai kuvaamataiteeksi. Arjesta ja materiasta puhdistettu ilmaiseminen on jotenkin luontevampaa mieltää taiteeksi. 

Huotarinen kirjoittaa, että taidekokemuksessa merkityksellistä on se, että se näyttää ihmisen osana todellisuutta hyvässä ja pahassa, osana muita ihmisiä ja olosuhteita. Minä rakennan yhteyttäni tähän maailmaan ja kyseenalaistan sen ilmiöitä keramiikan avulla. Minulle merkityksellisin taidekokemus on kuppi.  

Työskentelen valtavassa puhetehtaassa, joka tuottaa standardoituja todistuksia, hakemuksia, raportteja ja lausuntoja. Ja tietenkin rahaa. Minun tehtäväni on kuluttaa rahaa, jotta voisimme ansaita sitä lisää. 

”Taiteen tehtävänä on ihmisen kytkeminen kiinni tunteisiinsa ja niiden kautta ympäristöön. Leipä ja sirkushuvit riittävät pitkälle. Mutta kun ne loppuvat, vain taide meidät vapauttaa.” 

Kun asetan käsin dreijatun, puu-uunissa poltetun kahvikuppini työpaikkani, tämän valtavan puhetehtaan kahvilan pöydälle, vapaudun hetkeksi siitä tunteesta, että olen vain osa jotakin. Kun kosketan huulillani kuppia ja kulautan kurkkuuni samaa kahvia, kuin sadat muut juuri samalla hetkellä, ainoa asia joka yhdistää minut johonkin tehtaan ulkopuoliseen kokonaiseen ja konkreettiseen, on kupin karhea, ohut pinta. Se on ohikiitävää vapauden tunne. 

Taide on parhaimmillaan outoa, kiusallista ja epämukavaa. Taidekokemus on yksi harvoista asioista, jotka tekevät elämän suorittamisesta jotenkin mielekästä. Ja kun puhun taiteesta, tarkoitan keramiikkaa. Tietenkin teatteri, kuvataiteide, musiikki ja kirjallisuus ovat merkittäviä kulttuuri- ja taideinstituutioita, mutta kokemuksena keramiikka on minulle juuri sitä, mikä vie vaarallisille ja oudoille vesille. 

”Taiteen tehtävä on luoda yhteyksiä aikojen, asioiden ja ilmiöiden välille. Eikä siihen välttämättä tarvita tekijää. Hän tietää teoksensa vastaanotosta yleensä kaikkein vähiten.” 

Vaimoni on keraamikko. Kuulen keramiikkaa yöllä sängyssä, herään keraamikkoaamuun, hengitän keramiikkaa olohuoneessani. Luulen, että hän ei tiedä olevansa taiteilija. Hän uskoo olevansa käsityöläinen, koska hän myy valmistamiaan kahvikuppeja verkkokaupassa, voidakseen osallistua asuntolainamme lyhennyksiin. Kesti kauan, ennen kuin hän suostui apurahahakemuksia varten esittäytymään lomakkeilla taiteilijana. Minusta näyttää edelleen siltä, että taiteilijuus ei tartu häneen. 

Juuri siksi kaikki se, mitä hän ei esitä apurahahakemusten portfolioissa on aivan erityisesti taidetta tai sitä, mikä luo tästä maailmasta yhteyksiä siihen, mitä ei oikein voi olla. Se mikä taidekeramiikassa on, on suora yhteys maahan ja materiaan. Se, mitä ei oikein enää voi olla, on omin käsin tehty maailma. Ammattikeraamikko on vaarallinen ja outo otus maallisuudessaan ja kehollisuudessaan. Sellainen kyseenalaistaa yhteiskuntamme perusarvot. Minulle se kokemus on taidetta. 

Pohdimme paljon enemmän tunteitamme, kokemuksiamme ja näkemyksiämme kuin sitä, miten materiasta tuli ihminen. Olemme valovuosien päästä siitä maailmasta, jossa pyhää oli tehdä savesta ihminen - tai mitä tahansa. Materia ostetaan painamalla ruudulla kuvaa ja sitten sen tuo ovelle Wolttikuski. Tietenkin kahvikuppi on vain kahvikuppi. Sanatkin ovat vain sanoja ja musiikki vain ääniä. Silti jotkut kahvikupit ovat merkityksellisempiä kuin toiset. Toiset on tehty, jotta niistä voisi juoda kahvia ja toiset siksi, koska oli tehtävä kahvikuppi ilman käyttäjäkokemuksen mietintää tai pätevää brändistrategiaa. 

”Elämän, koko tämän rikkinäisen ja kauhean elämän, merkityksestä taiteilija kai tietää jotain. Me mietimme sitä päivät pääksytysten.” 

En tiedä, mitä taiteilija tietää, mutta keramiikkakuppi kädessäni minä mietin, miten hyödytön se on. Mietin, että sen tekijä luulee ehkä myyneensä minulle kupin tai ehkä hyvää omaatuntoa, hyvinvointia tai designia, mutta minä ostan hyödyttömyyttä saadakseni etäisyyttä siihen, minkä vanki olen: hyödyntavoittelun, hyvinvointikilvoittelun, kuluttamisen ja tyhjän pölinän. 

Olen tietenkin puolueellinen. Olen panostanut suhteellisesti enemmän suomalaiseen keramiikkaan kuin Kyösti Kakkonen. Ymmärrän miljonäärienkin taideharrastusta ja se on oikein mainio asia. Mutta minulle taide on kuppia, ja kupin tekijän akrobaattisia ponnisteluja byrokratian, toimeentulon, terveyden, lainsäädännön, markkinatalouden ja taidediskurssin hetteiköissä. Lopulta kaikesta huolimatta syntyy uusi kuppi. Taidetta on kuppi huulillani ja loputon ihmettely siitä, mitä tämä oikein on? Varma olen vain siitä, että siitä tulee jotakin paljon merkityksellisempää, mihin puhetehtaat pystyvät tai Wolttikuski onnistuu tuomaan. Karhea, ohut keramiikan tuntu huulillani nauran puhetehtaiden tulostavoitteille, tietosuojailmoituksille ja avoimen tieteen julistuksille. Ja ehkä vähän Kyösti Kakkosellekin. 

Tämä on minun taidekokemukseni.

Lainaukset ovat Vilja-Tuuli Huotarisen Helsingin Sanomissa 1.12.2924 julkaistusta esseestä:  Kun leipä ja sirkushuvit loppuvat, vain taide meidät vapauttaa

VastaaLähetä edelleen Lisää reaktio AI Reply

Mitä kuuluu?

Mitä kuuluu? Tähän tavalliseen kysymykseen kuuluu vastata, että hyvää kuuluu. Vain jos jokin asia on mennyt todella pahasti pieleen ja ehdottomasti haluat sen kertoa, voit vastata jotakin muuta.

Mistä tämä kummallinen tervehdysrituaali oikein kertoo?

Siitä, että hyvyys on normaalia ja tavanomaista. Kun vastaat ”Mitä kuuluu” -kysymykseen: ”Hyvää, kiitos”, voit pitää oman tilasi, rauhasi ja yksityisyytesi muuttumattomana ja koskemattomana.  

Valitettavasti hyvyys on myös tavattoman tylsää. Sen sijaan kiinnostavia asioita ovat petokset, epäonnistumiset, murhat, pahoinpitelyt, avioerot, vararikot ja sairaudet.

Uutisissa ja TV-sarjoissa ei kerrota hyvin nukutusta öistä, pitkistä, onnellisista avioliitoista tai näytetä tuntitolkulla kuvaa kasvavasta ruishalmeesta aamukasteessa.

Työelämässäni tämä tylsän ja kiinnostavan välinen ero näkyy suhteessa tietoon. Olen ollut kohta kymmenen vuotta vastuussa korkeakoulumme tietopalveluista, mutta koskaan, kukaan ei ole millään tavalla osoittanut  mitään kiinnostusta tätä tylsääkin tylsempää hyvyyttä kohtaan. Kun itse kysymme asiakkailtamme, mitä mieltä he ovat kirjastopalveluista (eli siis tietopalveluista), on peukku pystyssä ja arvosanat hipovat kymppiä. 

Silti tietopalvelu ei herätä innostusta. Ehkä hyvä niin.

Kun sain hiljattain hoidettavakseni tietosuojavastaavan tehtävän, sain ensimmäisen pyynnön tulla kertomaan tietosuojasta esimiesten koulutuspäivillä, ennen kuin olin edes virallisesti aloittanut tehtävässä. 

Miksi?

En luonnollisesti tiedä vastausta, luultavasti kyseessä on vain sattuma, mutta minähän rakastan spekulointia.

Luulen, että tietosuoja on kiinnostavampaa kuin tietopalvelu, koska tieto yhdistettynä suojaan, liittää tiedon maailmaan, jota pitää suojata. Sitä, mitä pitää suojella, on jonkin ei-toivotun pyrkimyksen kohteena.  Tietosuoja tekee tiedosta kuumaa, se sisältää lupauksen kuulla jymyjuttuja rikoksista, varkauksista, väärinkäyttöksistä, loukkauksista ja kaikkesta muusta jännästä ja pelottavasta.

Minusta olisi paljon kiinnostavampaa puhua korkeakoulun henkilöstövalmennuksessa tiedon tuottamisen merkityksestä ja asemasta työssämme. Millaista tietoa tuotamme? Millaista tietoa tarvitsemme? Mihin tietoon luotamme? Miten ja kenelle meidän tulisi tietoa julkistaa? Mikä on tiedon hinta? Mikä on tiedon ja osaamisen suhde?  Miksi tieto tekee maailmasta paremman? Tekeekö?

Ei, nämä kysymykset eivät kiinnosta. Enkä moiti ketään. On turvallisempaa ja mukavampaa puhua sellaisista asioista, joiden tärkeyttä ei voi kiistää, mutta joiden kohtaaminen on erittäin epätodennäköistä

Vaikka työskentelen korkeakoulussa, altistun organisaatiotasolla paljon enemmän turvallisuus-, suojaamis- ja hyvinvointipuheelle kuin puheelle tiedosta ja totuudesta. 

Turvallisuus on ehdottomasti jännittävää, koska kyse on väkivaltaisesta kuolemasta, pahoinpitelyistä, sodasta ja luonnon katastrofeista.  Leffa-ainesta! Luultavasti Suomessa jokainen tietää kokoontumispaikkansa, tuntee työnsä riskit ja osaa evakuoitua oikeaoppisesti.

Hyvinvointi on hypercoolia, koska kyse on terveydestä, eli alkoholismista, tupakoinnista, hulluudesta, seksuaalisesta häirinnästä, alaistaidoista, lihavuudesta, tuskallisesta kuolemasta ja kansantalouden romahduksesta. Myyviä juttuja keltaisessa lehdistössä!

Minulla on puhelimessani turvallisuusjärjestelmäkäyttöliittymä ja kerron säännöllisesti hyvinvointiapparaatille, mitä syön, juon ja pissaan. 

Onhan minulla tietenkin kirjastokorttikin, mutta ketään ei kiinnosta, mitä luen. Kukaan ei kysele, mitä luit viimeksi tai luenko mitään. Yleisellä tasolla toki voivotellaan nuorten huonoa lukutaitoa ja annamme ymmärtää, että me vanhat  muka lukisimme runouden klassikoita ja paksuja tietokirjoja viivottimen ja alleviivauskynän kanssa päivät pitkät. Tosiasiassa lukeminen ei ole kovin korkeassa kurssissa missään. 

Itsensä sivistämistä kirjoja lukemalla ja sen mukanaan tuomaa kriittistä ajattelua ei oikein pidetä merkittävänä työelämäominaisuutena. Lukeminen on tylsää, ei mitattavaa ja johtaa pahimmillaan ikäviin mielipiteisiin, joista pitäisi jaksaa keskustella ilman selkeää lopputulosta.  

Sen sijaan hyvinvointi-, turvallisuus- ja alaistaidot ovat kiehtovia ja selkeitä.  Sitä paitsi keskittymällä jänniin riskeihin, voi keventää sitä raskasta taakkaa, mitä meidän oikeasti pitäisi kantaa: ajattelua ja kriittistä keskustelua tuottamastamme tai lukemastamme tiedosta maltillisesti ja uteliaasti.