Mistä puhumme, kun puhumme ajasta?

Puhe 21.3.2024. Sisältää viittauksia moniin aikaisempiin blogeihini. Samoja ajatuksia kierrätän. 

Kieli

Mitä teemme, kun puhumme? Kun puhumme, käytämme kieltä. Puhe on kielenkäyttöä, jossa kielielin manipuloi hengityselinten tuottamaa uloshengitysilmaa. Ihmiset tarkoittavat kielellä peräkkäisten äänten tuottamista uloshengityksen, äänihuulten ja suun lihasten, varsinkin kielen avulla. Ihminen osaa tehdä uloshengitysilmasta äännähdyksiä. Uloshengityksen käyttö puhumiseen on ihmisen ensimmäisiä innovaatioita, varsinainen killer application. Se tuotti ihmiskunnalla valtavan arvonlisän. Ilmasta, eli tyhjästä pystyttiin valmistamaan puhetta ja puheella voi ansaita rikkauksia ja saada valtaa!

Sittemmin tämä keksintö on kokenut useita kehityssprinttejä ja siitä on tehty mitä mainioimmin skaalautuvia tuoteperheitä. Osaamme toistaa äännähdyksiämme melko samanlaisina ja jotenkin esi-äitimme oppivat yhdistämään äännähdykset näkemäänsä, tuntemaansa, haistamaansa, kuulemaansa ja joskus jopa kuvittelemaansa. Samojen äännähdysten toistaminen johti jossakin vaiheessa oivallukseen, että puheen avulla voidaan luoda yhteys lajitoveriin.  

Suussamme olevalle lihamöykylle on annettu kunnia edustaa kaikkea sitä, mikä liittyy toisten ihmisten kanssa jutusteluun, edunvalvontavaltuutuksien laatimiseen, runojen lausuntaan, valeuutisten sepittämiseen, tosiuutisten lukemiseen, terapiaan ja vieraan kielen opiskeluun.

Meille kaikille on selvää, että kielemme - siis puheemme ja sittemmin kaikki se puhe, minkä olemme teknologiaa kehittämällä jalostaneet kirjoitukseksi ja lukemiseksi – kaikki tuo on tekemistä, touhuamista, työtä, puuhaamista, eikä suinkaan mikään kostea lihaköntti suussa.

Silti puhumme kielestä, vaikka tarkoitamme niitä kauniita sanoja, joita kuiskaillaan rakkaan korvaan hiljaisella äänellä kesäaamun sarastuksessa.

Minun vakaumukseni on, että maailma ja elämä kuten kielikin on ennen kaikkea tekemistä ja tehtyä. Tekeminen tuottaa aina summittaisuutta, keskeneräisyyttä, vaillinaisuutta ja sinnepäisyyttä. Ja juuri sellaista syljen sekaista uloshengitystä on kieli ja puhe.  

Kyse on siitä, haluaako maailman ymmärtää ensisijaisesti nominina vai verbinä – otuksena vai tekemisenä – lihakönttinä vai puheena? Miksi verbin ja nominin suhde olisi millään tavalla kiinnostava tai merkityksellinen kenenkään ihmisen elämässä? Nehän ovat vain sanoja, välineitä? Miten ne liittyvät aikaan?

Asiahan on niin, että puhe ei ole vain väline, vaan puhe ja kieli rakentavat sen todellisuuden, johon me uskomme. Puhe on teko. Sanoilla jokainen meistä luo oman maailmansa, jonka yhteys kielen ulkoiseen maailmaan on varsin vaihteleva ja toisinaan hento. Ankarilla ponnisteluilla ja laumassa toimimisen etujen vuoksi pystymme joka päivä yhä uudelleen sopimaan kohtuullisen hyvin, että tällaiset äännähtelyt tarkoittavat tuota ja se taas merkitsee tilanteessa a tätä ja tilanteessa b jotakin muuta.  

Ennen kuin päästään puhumaan ajasta, on jatkettava maailman alkuasioiden analyysiä. Ihminen keksi siis ensiksi puheen, mutta aika pian hän huomasi, että ennen puheen keksimistäkin on täytynyt olla jotakin. Niinpä ihminen keksi Jumalan, josta hän teki puhetaiteilijan eli jotakuinkin sellaisen, kuin ihminen itsekin oli ja on.

 

Luominen

Perustuu blogiini https://pekkauotila.wordpress.com/2012/10/03/ihminen-loi-jumalan-muotoilijaksi/

Erinomainen osoitus siitä, miten asioita tehdään puhumalla, on Raamatun luomiskertomus. Sieltä opimme myös yhden version siitä, miten ja miksi aika keksittiin.

Nähdäkseni ihminen keksi Jumalan voidakseen selittää sitä, mikä jää oman kokemuksen ulkopuolelle. Jotenkin on osattava selittää, mistä kaikki tuli ja minne kaikki menee. Aina kun ihmisellä on joutoaikaa, hän alkaa kyseenalaistamaan ja keksimään, muuten hän tylsistyy.

Kaikkihan alkoi siitä, että Jumalalla oli joutoaikaa, hänellä oli suorastaan tylsää. Hän eli iäisyydessä, ajattomassa, muodottomassa ja äärettömässä tyhjyydessä ja ilmeisesti aivan yksin. Tylsyys kirvoitti toimintaan, jotakin piti tehdä ja Jumala alkoi luomaan. Sama juttu meillä ihmisilläkin joka syksy. Tylsän kesän jälkeen kaikki säntäävät syksyllä keramiikkakursseille tai kuntosaleille.  

Tämän päivän teeman kannalta on tärkeä huomata, että tyhjyyden tunteen poistamiseen tarvitaan aika ja vasta ajassa voi panna asioita toimeksi.

Luomiskertomus on upea teoria siitä, miten ihminen toimii arjessa, kun aika käy pitkäksi. Kun on oikein tylsää ja antaa yhden asian johtaa toiseen, niin saattaa lopulta päätyä johonkin outoon ja jännään.

Jotenkin luontevasti oletamme, että ajassa asiat alkavat jostakin, ja alku on jotenkin tyhjä.  Tyhjyyttä seuraavia ja sitä täyttäviä tekoja pidetään luomisen tekoina. Luominen on tarina ja tarina etenee ajassa.

Koko luomisprosessi tehdään puhumalla. Jumala sanoi: ”Tulkoon valkeus” ja valkeus tuli. Jumala luo ensiksi raaka-aineet. Valo, ilma, vesi ja maa ovat jumalan materiaalivalintoja, joita muokkaamalla alkaa varsinainen luova työ. Jumala tuunailee valoa antamalla sille kaksi olomuotoa: pimeän ja kirkkaan. Nämä materiaalit hän asettaa järjestykseen rytmittämällä eli ajastamalla valoa ja pimeyttä. Näin tulee puolihuolimattomasti luotua aika. Se vain tarvitaan, jotta voisi tehdä mitään. Pelkästä tyhjästä ja ajattomasta ei synny mitään. 

Luomiselle on ominaista se, että yksi asia johtaa toiseen. Kun maa on kerran luotu, sitä voidaan käyttää uusien innovaatioiden raaka-aineena. Maasta tehdään ihminen ja ihminen jaetaan sukupuoliksi. Jumala on pragmaatikko: hän toimii tilanteen mukaan ja arvioi tekemisiensä toimivuutta koko ajan.

On nerokasta, että Jumala loi ensiksi puheen ja sitten katseen, jotta luomistyön kyberneettinen input – output voidaan toteuttaa kokonaisvaltaisesti. Jumalan luomistekniikka perustuu puhetekoon. Puhumalla tehdään maailman materia ja annetaan materialle muodot. Sen jälkeen jumala katselee – käyttää siis valoa – ja arvio aikaansaannostaan. Konsepti on ilmeisen toimiva, koska Jumala on jälkiinsä poikkeuksetta tyytyväinen.

Jumalan luovuus on radikaalia uudistamista, joka perustuu vahvaan sisäiseen motivaatioon, ankaraan riskin ottamiseen, luottamukseen ja ennakkoluulottomuuteen. Hän luo sekä ajan että kohdan ja siksi luomiskertomus on aina ajankohtainen.  Jumala ei tee asiakasanalyysejä, konseptointia tai tarvekartoituksia. Hän ei kuuntele konsultteja, eikä järjestä työpajoja.  Tyhmäksi tai kurittomaksi Jumalaa ei kuitenkaan voi sanoa. Luomisprosessi on tiukka, jäsennelty ja jatkuvan arvioinnin kohteena. Mutta se on fantastinen, runollinen ja samalla käytännöllinen. Jumala on runoilijasielu, harrastajainsinööri ja tosi hyvä projektipäällikkö. Luomiskertomus painottaa, että tarvitsemme ajan, jotta voimme luoda. Luovuuden edellytys on aika.

Kun nyt tiedämme, miten kaikki sai alkunsa ja että maailma on ensisijaisesti luovaa puhetta, voimme siirtyä käsittelemään totuutta. Tieteellistä totuutta ja totuuden suhdetta aikaan.

Totta sen aikaa, kun se toimii 

Jotkut pitävät Raamattua muuttumattomana, kirjaimellisena totuutena. Sen sijaan tieteen totuus ei ole lainkaan pysyvää laadultaan. Miksi totuus ei kestä aikaa?

Otetaan esimerkki organisaatioiden tutkimisesta. Se on ainoa akateeminen alue, josta joskus tiesin jotakin.Väitöskirjani.

Organisaatiossa, oli se sitten perhe, työ tai baarin juopporinki, on tarjolla niin tolkuttomasti informaatiota ja ärsykkeitä yksittäiselle ihmiselle, että ihminen ei voi perustaa päätöksiään kaikkeen saatavilla olevaan tietoon ja sen huolelliseen analyysiin. 

Käytännössä jokaisen on pystyttävä nopeaan päätöksentekoon ja silloin turvaudutaan ratkaisuihin, jotka siinä tilanteessa ovat järkeen käyviä – jotenkin toimivilta tuntuvia. Ei siis oikein tai väärin, vaan toimivia.  Olemme tämän suuren informaatiomäärän ja erinomaisten tietoteknisten välineiden ansiosta tilanteessa, jossa me voisimme jatkuvasti perustaa toimintamme timanttiseen dataan, data-analyysiin, fiksuihin kirjoituksiin tai vakuuttaviin numeroihin, mutta emme tee niin, koska emme pysty.

On turvauduttava joustaviin ratkaisuihin. Arjen elämässä teemme jatkuvasti valikoivia havaintoja, joista muokkaamme itsellemme mielekkäitä kokonaisuuksia, joiden toimivuutta testaamme koko ajan. Jos töissä joku kysyy, mitä eilisessä palaverissa puhuttiin, en suinkaan edes yritä toistaa keskusteluja päätöksiä sanatarkasti, vaan sanon jotakin summittaista yleistä, joka perustuu jossakin määrin muistiin ja osaksi piintyneisiin mielipiteisiini palavereista yleensä. Kun kotona kysellään, miten työpäivä sujui, vastaan vaimolle vakiovirkkeillä, jotka ovat neljässäkymmenessä vuodessa osoittautuneet toimiviksi.   

Tarinat ovat hyviä arjen apulaisia, koska meidät on ympäröity tarinoilla, kertomuksilla, joissa on alku, keskivaihe ja loppu. Tai me olemme tottuneet niin ajattelemaan. Turvaamme toiminnassamme skeemoihin, eli hyväksi kokemiimme vakiintuneisiin käsityksiin siitä, miten jokin asia yleensä etenee ja mitä kohta pitää tehdä.  

Jos roskapussi on ilmestynyt eteiseen, on syytä hakeutua tohveleihin, kävellä roskakatokseen ja tulla takaisin ilman roskapussia.

Näiden hyvien tottumusten tai käsikirjoitusten avulla me selviydymme, koska ne ovat luonteeltaan hyvin yleisiä ja mahdollistavat siksi joustavuuden. Puhutaan narratiivisesta rationaalisuudesta, jolla tarkoitetaan sitä, että ihmisen yleensä ymmärtää, miten kertomukset etenevät ja mitä niihin kuuluu. Sillä tiedolla selitämme elämää ja olemistamme. Sen osaamme hyvin. Valitettavan usein selitämme, että olemme johdonmukaisia olentoja, jotka perustavat päätöksensä syihin, seurauksiin ja totuuteen. Harva on. Sen sijaan selitämme paljon ja luomme itsellemme siedettäviä, tilapäisiä totuuksia.

Nyt kun ymmärrämme, että pidämme totuutena arjessamme kiusallisen usein sitä, mikä juuri sillä hetkellä näyttäisi toimivan riittävän hyvänä totuutena, voimme siirtyä käsittelemään työtä. Miten työ, tuo vakava velvollisuus ja elannon hankkiminen liittyy viihteeseen, tarinointiin, kieleen ja aikaan?    

Työ tilapäisenä sinnepäisyytenä ja viihdeformaattina

Tämänkin samaa huttua, mistä kirjoitin kolumnin kauan sitten https://yle.fi/a/3-6915552

Työelämä on eräänlainen aikakone. Varsinkin niin sanottu tietotyö tai mieluummin puhetyö tai pulinahomma on määrämittaistettua ja ajallisesti rajattua tarinointia. Projekti on hyvä esimerkki nykytyön kertomuksellistamisesta, tilapäistämisestä ja määräaikaistamisesta. Projektin rakenne on jotakuinkin sama kuin James Bond -elokuvan juoni. On kiperä alkutilanne, tarinan sankari eli projektipäällikkö houkutellaan mukaan tilanteen ratkaisemiseksi, sankari hankkii käyttöönsä tarvittavat resurssit: välineet, apulaiset, tiedot ja taidot, tappaa roistot ja estää katastrofin. Maailma on pelastettu ja lopussa Bond syleilee auringonlaskussa kaunista naista.

Projektissa - kuten organisaatioissa yleensä - on kyse toiminnoista, prosesseista eli tekemisestä ja resursseista eli ajasta, rahasta ja ihmisistä. Projektisuunnitelmassa tekeminen pilkotaan pieniksi, toisiaan seuraaviksi työpaketeiksi, joihin kiinnitetään tehtävän vaatimat resurssit. Henkilöt tyypillisesti kiinnitetään projektiin henkilötyökuukausina tai -vuosina. Näin suunniteltaessa työstä syntyy paketteja, joissa voi olla vaikkapa kolmannes yhden henkilön työpanosta. Se on loogista ja mahdollistaa tehokkaan suunnittelun, ajan muuttamisen teoiksi, rahaksi ja tuloksiksi – ja päinvastoin. Ongelma on se, että yksilön, ihmisen kannalta ei ole olemassa kolmasosaihmisiä. On vain kokonaisia. Eikä kokemus ole pala, vaan se on koko ajan käynnissä ja siihen limittyy ihan kaikki. Työ, lapset, illan jääpallo-ottelu, terassilla juotu siideri ja lapsuudessa koettu vääryys.

Organisaatioiden tiedonhallintamallit olettavat, että tekemisemme vastaavat jotakin tiedettyä, suunniteltua prosessia ja siksi tietoja teoistamme kerätään niin innolla. Tosielämässä ihmiset unohtavat monia asioita, jättävät kaikenlaista huomiotta, omivat toisten ideoita, jättävät lupauksia pitämättä. Usein tulee tehtyä toisin kuin oli pyydetty ja aika paljon tulee pantua omiaan. Monet vain jättävät asiat tekemättä. 

Organisaatiotutkimuksessa tätä sekasotkua ja siitä syntyviä jälkiä jäsennetään eepoksen ja tragedian käsitteiden avulla. Antiikin Kreikassa Aristoteles vertaili Runousopissaan tragediaa ja eeposta keskenään. Tragedian Aristoteles sanoo kuvaavan heikosti todellisuutta, mutta se tuottaa kiinnostavia teatteriesityksiä. Tragedia on kiinnostava, koska sen rakenne ja juoni on selkeä, sen henkilömäärä on rajallinen ja kesto napakka. Sen sijaan eepos on epämääräisesti alkava ja päättyvä, siinä on paljon sivujuonteita ja henkilömäärä on suuri. Ja eepos jatkuu turkasen pitkään… Todellisuuden kuvaajana Aristoteles pitää eeposta kuitenkin paljon parempana. 

Nykyaikaisen digitaalistuvan organisaation informaatiojärjestelmät odottavat traagisia menestystuotteita – selkeitä ja hyvin jäsenneltyjä kertomuksia – koska ne vetävät teatterit täyteen ja nostavat pörssikurssit taivaisiin. Siinä ei sinänsä ole mitään vikaa, mutta arjen kokemus on ihmisen rajoitetun tietojenkäsittelykyvyn vuoksi eeppinen, sekava, poukkoileva, jatkuvasti muuntautuva ja limittäinen. Tragedia on aina tähän todellisuuteen pohjaava fiktiivinen yksinkertaistus. Nykyorganisaation ja työelämän pulma on se, että se olettaa todellisuuden kokonaan traagiseksi, rajatuksi, mitatuksi ja jäsennellyksi ajaksi. Koska näin ei ole, eikä ehkä koskaan tule olemaan, joutuvat ihmiset yhä enemmän selittämään eeppistä ajankäyttöään traagisilla sepitteillä, jotka paremmin sopivat organisaation strategiaan tai oletettuun hyvän työntekijän ideaaliin.

Hukka ja muisti

 Samaa, vanhaa bloggailua https://pekkauotila.wordpress.com/2015/01/06/miksi-vaari-eksyi-sairaalassa/

Tein talvella remonttia. Huomasin sen, minkä jo tiesin ennestäänkin. Aika kuluu kaikkeen muuhun kuin varsinaiseen tekemiseen. Veikkaan, että remonttihommissa suurin osa ajasta menee työkalujen etsimiseen, katkenneiden ajatusten muisteluun ja muuhun haahuiluun. Remontissa muisti pettää aina ja hukka perii työkalujen lisäksi rahat ja ajan.

Sen sijaan muussa elämässä, siellä missä sanat eivät liity näin suoraviivaisesti esineisiin, pärjäämme mainiosti. Miksi? Siksi että sepitämme itsellemme sopivan muistin, johon todellisuus sopii. Kerron esimerkin.

Noin 90-vuotias, nyt jo edesmennyt isäni oli jälleen kerran Mikkelin keskussairaalan vuodeosastolla toipumassa infarktista. Tapansa mukaan Erkki esitteli minua henkilökunnalle ”tohtorina” ja mietin hieman nolona ja väsyneesti, että mitähän annettavaa soveltavalla kielitieteellä tässäkään tilanteessa on?

Huoneen ikkunasta aukeni näkymä Mikkeliin. Kehuin maisemaa ja siinä aloimme vaarin kanssa asemoimaan huonetta suhteessa kaupungin asemakaavaan. Isäni oli maanmittari. Mukana oli myös väsynyt ja silloin jo Alzheimerin myötä muistamattomaksi tullut äitini. Vaari sanoi, että edessä on Mannerheiminkatua. Minä sanoin, että siinä on Porrassalmenkatu. Äitini sanoi, että edessä on Porrassalmenkatu ja sen varrella Lyseo ja sitä vastapäätä ompelijan talo. Raija todisti argumenttinsa sillä, että Rantakylässäkin, missä asuimme, oli ompelija 1970-luvulla, mutta hän ei ottanut uusia asiakkaita.  Väite perustui siis 1970-luvun todellisuuteen. Silti dementoituneen äitini havainto oli yhtenevä minun ja kovaäänisen toisen potilaan mielestä.

Vaari ei selvästikään ollut tyytyväinen tähän tulokseen. Lähdettiin kahville kanttiiniin. Jokaisessa käytävän risteyksessä vaari, maanmittausinsinööri, paikkatietoasiantuntija yritti kääntyä eri suuntaan kuin piti. Äiti, muistipotilas, sen sijaan meni ihan oikein mutkista suoraan kahvileipävitriinille. Miksi?

Puheessa ja teoissa ei ole vain tosia tai epätosia väittämiä suhteessa reaalimaailmaan. Puhuessaan ihmiset pikemminkin pyrkivät kokonaisuudessa tilanteeseen ja aikaisempiin käsityksiinsä sopiviin, johdonmukaisilta tuntuviin puheisiin ja tulkintoihin.

Kun arviomme sanomisen ja tekemisen suhdetta fyysiseen ympäristöömme, voivat lopputulokset olla kovin vaihtelevia. Se, mitä näemme, perustuu suurelta osin siihen, mitä uskomme parhaan kokemuksemme perusteella näkevämme. Sen perusteella sitten teemme valintoja. Vaari oli omasta mielestään sijoitettuna sairaalan vanhaan osaan. Siitä todisti muun muassa se, että neljän hengen huoneessa, jossa hän oli, ei ollut vessaa. Vessa oli käytävällä. Erkki itse totesi, että näin asia on näissä vanhoissa rakennuksissa (oikeasti olimme suhteellisen uudessa rakennuksessa). Lisäksi Erkki tunsi rakennuksen suunnittelijan, mikä lisäsi ilmiselvästi Erkin henkilökohtaista suhdetta monimutkaisen ja monesti laajennetun sairaalan arkkitehtuuriin ja tämä sisäpiirin tieto antoi hänen tarinalleen selvää auktoriteettia – ainakin omasta mielestään.

Vaari oli vielä senkin jälkeen, kun hän oli hävinnyt maisema-asemointiäänestyksen 1-3, sitoutunut käsitykseen, että katsomme kohti etelää ja länttä. Maisema oli väärä, tarina totta. Minusta tuntuu, että maanmittari-isälleni maailma olikin ehkä enemmänkin sitä, mitä hän sanoi ja toivoi sen olevan. Se on optimismia ja maailman muuttamista, luomista. Siksi hän kääntyi sairaalassa vasemmalle, kun piti kääntyä oikealle. Jos hän olisi ollut Jumala, eikä ihminen, ongelmaa ei olisi ollut.

Ilahduttavaa tässä on se, että voimme vapaasti rakentaa itsellemme loputtomasti huikeita tarinoita, muuttaa maailmaa ja uskoa sitä, mikä milloinkin tuntuu olevan hyväksi – ja silti asiat saattavat oikeasti järjestyä. Harmillista tässä on se, että joskus kahvilaa ei löydy, vaikka kuinka lujasti uskoisi länttä idäksi ja itää länneksi. Vielä harmillisempaa on se, että joillakin voi todellakin olla niin paljon valtaa, että he voivat pakottaa muut uskomaan itää länneksi ja länttä idäksi.

Muisti liittyy siten ajan kokemukseen, että muistaminen on tehty ja sepitetty tarina maailmasta, jota ei enää ole tai ei ole koskaan oikeasti ollutkaan. Se on meille jokaiselle sopivasti tosi, mutta sen suhde esineiden ja aistien välittämään nykyhetkeen on silkinohut.

Ikuisuus ja jäljet

Näitä tavara ja jälkiasioita käsittelin koti-arkistoa koskevassa blogissani http://raijajaerkkiuotila.blogspot.com/2015/11/tavaraa-arkistossa.html

Filosofi Shoppenhauer sanoi kuolemaa varsinaiseksi filosofiseksi kysymykseksi. Kun puhutaan ajasta, ei arjen puheessa voi välttää oikein sitä ajatusta, että joskus siirrymme ajasta iäisyyteen. Elämä on elävän organismin toimintaa ja kuollut ei enää toimi, joten hän ei kuulu elävien, eikä siis ajankaan piiriin.

Toisaalta ihminen on paitsi puheotus, niin myös jälkiä jättävä, jälkiä luova ja jälkiä säilyttävä otus.  Ihminen laajentaa olemisensa pitkälle oman nahkansa ulkopuolelle.  Ihminen on kovin huolissaan identiteetistään siitä, mitä näemme olevamme tai haluamme olla tai miten kuvittelemme eroavamme kaikista muista ihmisistä. Omilla tuotoksillamme ja hankkimillamme tavaroilla luomme minuuttamme. Ja se, mitä itsestämme teemme ja jälkeemme jätämme, saattaa kestää ja vaikuttaa hyvinkin pitkään.  Lähes ikuisesti.

Tämä jälkien jättäminen - suuressa määrin - on melko tuore ilmiö, varsinkin jos kyse on puhe- ja kuvajäljistä. Henkilön itsensä tekemiä henkilökohtaisia kirjoituksia tai itse otettuja valokuvia ei kovin monen sukupolven takaa löydy. Suomessa kirjoitustaito yleistyi vasta 1800- ja 1900-luvun vaihteen tienoilla, paperi ei suinkaan ollut ennen paperiteollisuuden murrosta 1800-luvulla helposti saatava tuote ja valokuvaus yleistyi vasta 1900-luvun jälkimmäisellä puoliskolla.

Olemme oikeastaan ensimmäisiä sukupolvia, jotka ovat eläneet kokonaan tai ainakin suurimman osan elämäänsä ympäristössä, jossa tuotetaan, jaetaan ja säilötään valtavia määriä itse tuotettuja kirjallisia, kuvallisia tai muita teoksia tai muiden henkilöiden tai laitteiden meistä tekemiä aineistoja. Emme jätä pelkästään "luonnollisia" jälkiä, kuten sormenjälkiä tai hiilijalanjälkiä, vaan varsinkin "kulttuurisia" jälkiä, kuten kirjoituksia ja kuvia, kaikkea sitä, millä haluamme minuuttamme kasvattaa. 

Ihmisen itsestään jättämien jälkien määrä ei ole ihan vähäinen nyky-yhteiskunnassa. Vanhempieni kuolinpesää selvitellessäni laskin heidän parisaataaneliöisen talonsa tavarat. Lusikat, haarukat, kirjat, huonekalut, vaatteet, työkalut ja sen sellaiset. Käyttötavarat, kuten polttopuut, ruokatarvikkeet, pakkaukset, sukat ja kalsarit jätin laskuista pois. Koska toiseksi mieluisin sanaluokkani on numeraali, innostuin tästä laskemisesta ja tein saman harjoituksen kotonakin. Päädyin vanhempieni kodissa 3500 tavaraan. Mukana oli noin 200 kirjettä, kymmenkunta päiväkirjaa ja 50 valokuva-albumia, joissa oli noin 5000 valokuvaa. Muut olivat neuletöitä lukuun ottamatta suurimmaksi osaksi ostotavaraa. Omassa kodissani sain laskettua noin 3100 tavaraa.

Nämä olivat vain kodin tavaroita. Tekojemme jälkiä ovat myös esimerkiksi ilmakehään hilaamamme hiili. Niitä en vuosikymen sitten ymmärtänyt vielä laskea - tai osannut.

Itse tehtyjä kielellisiä jälkiä, näitä kulttuurisia jälkiä, kirjeitä, päiväkirjoja sen sellaisia ei ainakaan taannoin vielä kovin paljoa ollut. Nyt tietenkin jätämme pilvipalveluihin sanojen ja kuvien valtameren.

Pyysin teknologiayritys Metalta tiedot omista jäljistäni Facebookissa. Sosiaalisesta kanssakäymisestäni oli tallessa yli 3000 tiedostoa ja niissä on sitten kaikenlaista tietoa. Kaverit, hylätyt kaverit, halutut kaverit, hyvää syntymäpäivää -toivotukset ja minä täällä mustikoita keräämässä-kuvat ja niin edelleen. Onko se paljon? En tiedä, mutta luulen, että se on silti liikaa.   

Tosin rajansa silläkin, kuinka paljon yksi ihminen ehtii elämässään puhua.  Ihminen puhuu tekoälykaveri Monican mukaan noin 15.000 sanaa päivässä. Jos eläisi 70-vuotiaaksi, tulisi yhden elämän aikana sanottua noin 3,8 miljardia sanaa. Onko se paljon vai vähän?  Raamatussa on noin 800.000 sanaa, Suomen kielessä on noin miljoona sanaa ja Encyclopedia Britannicassa on 44 miljoonaa sanaa. Toisaalta pelkästä puheesta ei jää luontoa kuormittavia ja sähköä kuluttavia jälkiä. Se on hyvä.  

Onhan meillä nollakin. Se ei ole mitään ja se onkin kaikista kiinnostavin numero. Jälkihommassa onkin kiinnostavaa se, miten ihminen suhtautuu omiin jälkiinsä. Moni ei halua itsestään mitään jälkiä, tai vain jotain sellaista, mikä ei ole kovin henkilökohtaista.

Tein kerran kyselyn sukututkijoille siitä, mitä he haluaisivat säilyttää jälkipolville omissa henkilökohtaisissa arkistoissaan – eli pitää ikuisesti esillä. Ehkä aavistuksen yllättävää oli, että päiväkirjoissa hajonta oli aika suuri. Monet eivät nimenomaan halua päiväkirjojensa säilyvän. Eikös se ole hieman kummallista? Vai onko sittenkään? Sehän olisi identiteetin ydinkamaa, eikös?  Mitä haluamme itsestämme jättää jälkeen, jos emme jätä sitä, missä olemme lähimpänä sitä, mitä uskomme tai luulemme olevamme?

Aika moni EI halua jättää itsestään mitään jälkiä, ja he nimenomaan toivovat tulevansa unohdetuksi. Unohdetuksi tuleminen taitaa olla perusoikeuskin.

Jotkut taas haluavat ehdottomasti tulla muistetuksi ihan kaikin mahdollisin tavoin, patsailla, palatseilla ja kadunnimillä.

Aika monet taas toimivat siten, kuin minäkin, että he pyrkivät aktiivisesti jättämään huomiotta sekä ikuisuusasiat että ikävät asiat ja koettavat räpistellä tässä ja nyt. Lykätä ja jättää tuonnemmaksi. En moiti.

Aikaa ei ole

Ei liene kenellekään niistä, jotka ovat jaksaneet kuunnella jaarituksiani mikään yllätys, kun väitän, että aikaa ei ole. Ei ainakaan sellaisena ilmiönä, että sen voisi taidokkaasti jossakin laboratoriossa tai luonnosta sellaisenaan eristää ja analysoida. Einsteinin ja fysiikan aikateoriat menevät minulta täysin yli hilseen, joten en ota suhteellisuusteoriaa tai mikä se nyt on, mitenkään huomioon täällä. Puhun ajasta kielen käytössä ja arjen kokemuksessa.

Jos aika olisi otus, sen voisi kai saada päiviltä, ottaa hengiltä, tappaa. Ei aika lakkaa dynamiitilla tai puukolla. Sujuvasti kyllä sanomme tappavamme aikaa, kun teemme jotakin turhaa, toivotonta tai mieletöntä.

Ihminen on tietoinen yöstä, päivästä, kesästä, talvesta; minulla on tunne vanhenemisesta, halu kertoa lapsille menneisyydestä, koska en ymmärrä nykyisyyttä. Tunnen vielä joskus kihelmöivää odotusta – ainakin perjantaisin ennen markettireissua. Ihminen on aina nyt ja sekin, mikä on nyt, on kohta mennyttä. Ihmisen elämän keskipiste on jatkuvasti karkaava nykyhetki, joka jakaa ihmisen elämän menneeseen ja tulevaan.

Perinteisessä kieliopissa tämä on selkeää – mutta perinteinen kielioppi onkin fiktiivinen, kuviteltu rakennelma – tosin äärettömän kaunis rakennelma sanoista ja puheesta.  Niin, perinteisissä kieliopeissa läsnä olevaa hetkeä sanotaan häilyvästi preesensiksi, häilyväksi, koska joissakin kielissä nykyisyyksiä on yksi joissakin kaksi, ehkä enemmänkin. Esimerkiksi maailman yleisimperialistisessa ja kulttuurimonopolistisessa englannin kielessä on yleistä nykyisyyttä ja jatkuvaa nykyisyyttä. Menneisyys taas kuvataan erilaisina täydellisyyden variaatioina, joista kaukaisin on kaikista täydellisin, pluskvamperfekti, eli enemmän kuin täydellinen. Yliopiston kielten laitoksella ranskan kielen opiskelijoilla, jotka olivat kaikki tyttöjä, paitsi Esko, luki T-paidassa niin.  Me Eskon kanssa pidimme vitsiä onnistuneena.

Vain menneisyydestä voimme uskotella tietävämme jotakin täydellisesti, koska aikaisemmista teoistamme jää parhaimmallaan kosketeltavaksi vain vähän muita todisteita kuin epäluotettavia ja mukavasti joustavia muistijälkiä sanotuista sanoista. Futuuri on silkkaa kuvittelua, eikä omassa äidinkielessämme oikeastaan sellaista aikamuotoa olekaan. Se on hyvä. Minusta. Kielessä leikellään kokemusta suhteessa nykyhetkestä kahteen vastakkaiseen suuntaan vaihtelevan kestoisiksi palasiksi ja palaset sijoitetaan monenlaisille etäisyyksille.

Kielen aikamuodot eivät kerro mitään ajasta. Ne kertovat vain siitä, miten kerromme asioista tai luomme sanoilla maailmoja suhteessa puhehetkeen, siihen missä olemme juuri nyt, ja jos oikein filosofiseksi heittäytyy, nykyisyydessähän me olemme aina, olemme hetken vankeja, se on ainoa jotakuinkin todellinen kokemuksemme.

Aika on samankaltainen ihmisen keksintö, kuin kieli, Jumala, tiede tai raha. Me tarvitsemme jotakin, jolla voimme jotenkin selittää, ymmärtää ja alistaa luontoa ja toisiamme. Olen selittänyt, että aika liittyy tekemiseen ja verbeihin, mutta sana ”aika” on nomini. Niin kuin auto, kissa ja koira ovat.

Ihminen tarvitsee nomineja hallitakseen maailmaa. Vallan välineenä nomini on välttämätön. Modernissa maailmassa, varsinkin hallinnossa, tieteessä ja politiikassa hyväkin verbi muutetaan mieluummin nominiksi.  Ei hankehakemukseen voi kirjoittaa tavoitteeksi, että mietitään kavereiden kanssa, mitä jännää tehtäisiin kesälomalla. Sinne pitää kirjoittaa, että tavoitteena on syrjäytymisuhan alla olevien seniorikansalaisten ennaltaehkäisevä hyvinvointimalli.

Miksi näin? Siksi, että verbiä on hankala tai mahdoton punnita, mitata tai paloitella. Vallan perusoperaatio on ottaa jotakin omaksi ja muuttaa vaihdon välineeksi. Nomineja voidaan mitata ja muuttaa kappaleiksi, kilogrammoiksi tai senttimetreiksi. Kun jokin voidaan mitata, se voidaan vaihtaa johonkin toiseen tai mikä vielä parempaa; se voidaan myydä, ostaa ja periä. Verbi sopii siihen huonosti. Luonnon ja siihen kuuluvien ihmistenkin hallitsemiseksi tarvitaan mittareita, joilla kummallinen, muodoton luonto ja luontokappaleiden touhut saadaan käsiteltävään muotoon, raaka-aineeksi ja kauppatavaraksi.

Ihmisen puuhastelun hallitsemiseksi tarvitaan jokin yleinen toimintaa kuvaava käsite, jota voidaan mitata uskottavasti kalibroidulla mittarilla. Siihen sopivat mainiosti aika ja kello. Tai siis varsinkin kello. Aivan erityisesti tarvitaan sellainen aikakäsite, joka on irrotettu luonnosta. Jos toimisimme kukonlaulun, auringon nousun ja laskun mukaan, taitaisimme olla jotakuinkin – karkeasti sanottuna – kusessa tai edelleenkin 1600-luvulla.

Hyvin pitkään lähiyhteisön toimintaa rytmittivät luonnonilmiöt. Kelloja toki on kehitelty ihmiskunnan historiassa jotakuinkin aina, mutta vasta siirtomaakolonialismiin ja teollistumiseen liittyvä logistiikan kehitys vaati luonnonilmiöistä riippumattoman, yleisen aikamittarin. Navigointi ilman kelloa oli maailmanlaajuisesti vaikeaa ennen automaattikellon keksimistä ja rautatieverkoston rakentaminen vasta yhdenmukaisti eri kaupunkien omat ajat kansallisiksi ajoiksi. Siihen asti jokainen paikkakunta eli omia aikojaan.

Moderni maailma lähti rakettimaiseen nousuun samaan aikaan, kun ajan mittaamisessa saavutettiin suuria teknisiä saavutuksia. Aika ja sen mittaaminen on mahdollistanut teollisen työn tehokkaan organisoinnin. Palkkauksen perusteeksi voitiin ottaa aika, aika voitiin liittää toiseen kuvitteelliseen luomukseen, rahaan. Syntyi mitä erilaisimpia ajan mittaamiseen kietoutuvia kulttuurisia ilmiöitä, kuten 45 minuutin mittainen jääpallo-ottelun puoliaika ja viidentoista minuutin tauko. Samassa rytmissä etenee koulupäivä – edelleen. Ajasta, jota ei oikeastaan ole, on tullut yhteiskunnassamme kaikenlaisen tekemisen mitta ja intohimon kohde.

Aika elää nominin turvattua ja pulskaa elämää ja me ihmiset olemme valmiita maksamaan itsemme kipeäksi saadaksemme lisää aikaa tai parempaa aikaa tai edes laatuaikaa. Ajasta on jatkuva pula tai se on jotenkin huonolaatuista, vaikka varsinaisesti aikaa ei – siis ainakaan minun mielestäni – ole olemassa. Aika on vain metafora olemisille ja tekemiselle, verbeille. Aika on ihmisen itsensä keksimä abstrakti rajoite, joka muuttaa kaiken tekemisen mitattavaksi. Luomamme ajan vuoksi alamme mittaamaan ja punnitsemaan tekemisiämme näennäisen järkevällä tavalla. Onko minulla aikaa tällaiseen? Miksi tuhlaat aikaani? Modernin ihmisen elämä tiivistyy mainiosti kliseeseen ”Aika on rahaa”. Aikaa ei oikeasti ole ja se, niin kuin rahakin on vain sopimus, jossa vakuutamme uskomme siihen, että rahalla on konkreettinen arvo, ja että aika on jotakin, jota voi mitata objektiivisesti.

Ihminen on kyltymätön olento, joka tuntee jatkuvaa riittämättömyyttä, koska ei voi saada haltuunsa ja hallittavakseen riittävästi – kaikkea ja koko ajan ja vieläpä mieluummin ikuisesti ja yksinoikeudella. Ihmiskunnan loistava menestys luonnon alistamisessa ja oman elämänsä helpottamisessa luonnon kustannuksella on johtanut tilanteeseen, jossa ihmiskunta elää monin eri mittarein huikean hyvää elämää. Muutama prosentti väestöstä pystyy tuottamaan loppuporukalle ruokaa riittävästi – noin suurin piirtein. Jos tyytyisimme parempaan, eli vähempään, voisimme keskittyä puuhaamaan jotakin kiinnostavaa. Ajan ja rahan kaltaiset sanat ja niihin liittyvät pakottavat voimat ovat mainioita esimerkkejä kielen mahdista. Mutta ne ovat tylsiä sanoja tylsistä pyrkimyksistä.  Sen sijaan meidän kannattaisi käyttää puhettamme hauskempiin puuhiin. Vaikkapa runouteen. Kukaan, eikä mikään kiellä ihmisiä leikkimästä kielellä ja kyseenalaistamaan itsestäänselvyyksiä.

Siihen tarkoitukseen runous on mainiota tekemistä ja paras arvostelma erinomaisesta runosta on se, että se on ajatonta – mahdollisimman kaukana ajasta, mahdollisimman lähellä kokemusta, tätä hengenvetoa ja kauniin, oman ja ainutlaatuisen maailman rakentamista seuraavalla sanallasi.  Juuri nyt.