Metsää vai puita?

Hento metsäsuhteeni perustuu neljännesvuosisataiseen kokemukseeni 0.6 hehtaarin mökkitontillani (oikeasti omistan siitä 60 %), jolla kasvaa puita. Mielimökkipuuhaani on antaa stihilini laulaa ja kuulla, kun koivu kellahtaa keväthangelle. Kesällä lähetän kaatamani hiilinielun saunapiipusta taivaalle jälkipolvien riesaksi ja nauran virolainen olutvaahto poskellani.

Minulle oma tonttini on paikka, jossa kasvaa puita. Sen sijaan oikeaa metsää näen järven toisella puolella. Naapurin vastaranta on metsä, omalla tontillani kasvaa muutama puu.

Mökkeily, eli vapaa-ajan asumisen aktiviteetit tapahtuvat tontilla, jossa voi nauttia omasta puuhastelusta, moottorisahailusta, paljuamisesta, stereoiden soittamisesta, hirsimökin varustelusta, nokkospuskiin kuseskelusta, lähipalveluista hankitun rojun näpräämisestä, somettamisesta, seutubruttokansantuotteen kasvattamisesta ja kalsarikänneistä ilman kalsareita. 

Toisaalta mökkeily perustuu myös maisemaan, eli siihen, mitä mökiltä näkee. Veikkaan, että maisemalle on kohtalainen merkitys vapaa-ajantontin tai mökin hankinnassa. Minulle maisemassa on erittäin tärkeää vastarannan metsä, koska en kuulu siihen tulo- ja omaisuusluokkaan, joka voisi hankkia mökin joko luonnonsuojelualueelta tai rannalta, josta vastarantaa ei näy.

Metsä on keskeinen osa mökkikokemukseeni kuuluvaa maisemaa. Valitettavasti minä en voi vaikuttaa siihen, mitä maisemalle, eli vastarannan metsälle saattaa tapahtua.

Näin tämä talousmetsäkapitalismin ja vapaa-ajanasukkaan perusristiriita syntyy:  

Jollakulla on maata. Hän myy rantatontteja, koska tarvitsee rahaa johonkin ja rantatontista saa hyvän hinnan. Paljon paremman hinnan kuin puolesta hehtaarista metsää keskellä korpea. Lisäksi on hyvä huomata, että myyjän kannalta on fiksua ensiksi avohakata rantatontit ja sitten vasta myydä se peruspekalle puuhamaaksi ja somekuva-alustaksi.

Joku toinen haluaa ostaa rantatontin esimerkiksi siksi, että haluaa kuulla Kuikan huutavan ja auringon kultaavan kirkkaan järven rantakallioon lyövät vaahtopäät sinisen taivaan alla. Perusmökkipekkana olen kansalliseen luontosatuun retkahtanut mielikuvasijoittaja ja taantuvien seutukuntien elinvoiman wunderwaffe, joka kesälomarahoillaan tekee kuolevista kirkonkylistä kasvukeskuksia ja rantakaava-alueista etätyöpiilaaksoja.

Monille meistä mökkipekoista mökkeilyn lisäarvon tuottaa maisema, se vastarannan metsä, jota katselen skottiviskiä siemaillen laiturillani. Omalla avohakatulla mökkitontillahan ei kasva muuta kuin unelmien omenapuutarha, mutta ei sillä niin väliä ole, koska metsän näkee aina vain kaukana, tässä tapauksessa vastarannalla. 

Harmittavasti vastarannan metsä on vain minulle arvokas maisemana. Kapitalimin toimintalogiikan  mukaisesti minun maisemani on toiselle oman pääoman tuotto-odotus. Tai viimeinen oljenkorsi, kun mitään muuta myytävää ei enää ole. Tekoäly kertoo, että suomalaisten metsänomistajan omistaman metsän pinta-alan mediaani on 8 hehtaaria.  Täysi-ikäisen metsän hakkaamisesta voi saada jopa 15.000 euroa hehtaarilta. Viiden hehtaarin avohakkuulla kuittaisin asuntolainani ja jo alkaisi palkka riittää kuun loppuun asti. Voisi maisema-arvot tuntua toisarvoisilta, varsinkin jos minun ei itse tarvitsisi omasta maisemasta luopua.

Suomessa tehdään avohakkuita kaikesta metsäpinta-alasta noin 0,7 % vuodessa. Näin sanoo tekoäly ja jatkaa, että avohakattu metsä muuttuu  metsää muistuttaviksi nuoreksi metsäksi noin 20 - 30 vuodessa. Omalla älylläni laskeskelen, että maisemasta noin 14 - 21 % on koko ajan avohakkuutilassa tai keskenkasvuista metsäpeltoa.

Se on luonnollisesti metsäteollisuuden, metsänhoitoyhdistyksen ja metsänomistajan kannalta aivan liian vähän. Minun mielestäni se taas on himpun verran liikaa, varsinkin kun vastarannan noin kilometrin mittaisesta niemestä se 14 % on suoraan edessäni. Aukkoa ei ollut vielä vuonna 2000, kun mökki hankittiin. Mökkitonttimme toki oli avohakattu ja  se kasvoi teinilapsenmittaista taimikkoa. Mutta se ei haitannut, koska vastarannalla oli metsä ja maisema mukava. 

Viidessätoista vuodessa vastarannan aukko on edelleen aukko ja viereen on ilmaantunut toinen muutaman hehtaarin avohakkuu, niin että entinen metsän peittämä niemi on seuraavat vuosikymmenet kalju, vajaakasvuinen metsäpellon alku. Niin sanottu ”suojavyöhyke” aukon ja järven välissä lienee jonkinlainen pyhän ehtoollisen kaltainen metsäteollisuuden sertifioima sakramentti, jossa metrit muuttuvat motossa senttimetreiksi ja järeät rantahongat uudenkarheiksi mersuiksi.

Olisi aika lopettaa jankutus siitä, että Suomi elää metsästä. Ei elä. Sen sijaan jotkut saavat tuloja avohakkuista ja tonttikaupasta. Suomalaisten erityissuhde metsään perustuu kapitalismiin. Maisema ja luonto ovat omaisuutta ja raaka-ainetta, joilla on vaihtoarvoa runsaalle kymmenykselle väestöstä. Suurimmalle osalle pikkuisen metsäpläntin avohakkuu ratkaisee välittömät likviditeettiongelmat joksikin aikaa. Samalla joku menettää loppuiäkseen maisemansa. Eniten touhusta kuitenkin hyötyy metsäteollisuus, joka pitää suomalaista maisemaa avohakkuu-alustanaan ja raaka-ainereservaattinaan. Siinä ei paljon yhden mökkipekan maiseman katoaminen paina. 

Metsä on biomassaan sidottua pääomaa, joka vapautuu kulutukseksi ja siunaukselliseksi talouskasvuksi vasta avohakkuun armosta. Minua se harmittaa, koska avohakkuu osui vastarannalle. Jos olisin saanut perinnöksi vastarannan metsän tämän Artekin nojatuolin sijasta, olisin tyytyväinen mersumies ja ihmettelisin, mikä sitä vastarannan mökkislummin juoppoa oikein harmittaa. Möisi tonttinsa ja mökkinsä ja rojunsa ja ostaisi itsekin mersun. Tai rellun. Tai maksaisi velkansa. Tai jotain.

Kyllä metsä ja maisema jakavat kansaa. Ihan syystä. Kapitalismi ei ole reilua. Vain ilma on yhteistä, kaikki muu on kaupan, myös maisema.